Mieliaiheestani, minusta itsestäni vähän:

Heti alkuunsa mie totean, että ei taida olla surkeampaa epäteknokraattia tässä Suomen maassa kuin mie. Nyt olen ihan itse yrittänyt luoda itselleni blogin, seikkaillut bittierämaassa, eksynyt, ja lopulta saanut aikaan oman blogisivun, jossa on poikittain kummallisia laatikoita?? Ilmeisesti ne laatikot ei kuuluisi siihen ollenkaan??Sitten mie luin ohjeita, miten mie saan kirjoitettua tänne jotain. Ohjeteksti vilisi editoria, moodia, lähdekoodinäkymää, mistä pirusta mie tiiän, mitä ne on? Mie joudun aina turvautuun noihin itseäni (tässä asiassa) viksumpiin lapsiini, ja se nakertaa!

Mie nyt vaan kirjotan, ja katon minne tää sitten menee ja minkälaisena tulee näkyville. Jos tulee. Valokuvankin mie yritin tänne laittaa, mutta tää urputti heti jotta liian ison kuvan yrität pistää. Miten siitä saa laidat pois, jotta se mahtuu? En mie osaa.

Mie täytän marraskuussa 53 vuotta, eikä kai tämän lapsellisempaa viiskymppistä naista ole. Likan (uusin)  poikaystäväkin oli eilen sanonu likalle, että teidän äiti on vähän kaheli. Mie haluankin olla vähän kaheli, hävetkööt mukulat jolleivat kestä. Mulla oo mitään rajaa heittäytyä höperöksi vaikka yleisellä paikalla, ja mun päässä menee tapahtumia vähän niinkuin sarjakuvina, ja se saa välillä nauramaan ääneen vaikkapa kaupan sovituskopissa. Kun sieltä kopista sitten tulee ulos, seisoo rivi akkoja kaupassa katsellen silmät ihmetyksestä mollollaan, että mikä toi oikein on. Mulla kyllä pokka pitää, oon sen verran kouliintunut elämän myllerryksessä.

Sitä myllerrystä on ollut välillä enemmän ja välillä vähemmän. Eronnut olen jo yli kuusi vuotta sitten ukosta, joka lipesi kaikesta vastuusta, eli poikamiehenä perheessä, ja juoksi vieraissa naisissa. Yli 20 vuotta sitä katselin, mulla nimittäin on pitkä pinna, mutta kun se räpsähtää poikki, ei paluuta ole. Nyt se ukko asuu ulkomailla, ja se sopii mulle ihan hyvin. Lapsetkin olen saanut nosteltua kuiville, ottanut pirusti lainaa ja ostanut meille oman asunnon. Kaksi vanhinta poikaa on jo muuttaneet pois kotoa, täällä asuu enää nuorimmat, 17-vuotiaat kaksoset. Ja koira. Ja kaksi kissaa. Ja mie.

Elämä välillä kohteli huonosti jo ennen eroa, sairastin rajun kilpirauhastulehduksen toisen lapsen syntymän jälkeen, ja seurauksena oli paitsi kilpparin vajaatoiminta, toinen ja paskempi juttu: kuulonalentuma. Se taas tarkoitti pianistin urasta luopumista vähän yli kolmekymppisenä, ja sairaseläkkeelle siirtymistä. Oli muuten kova paikka jättää työ, soittaminen, oppilaat, työyhteisö! Mutta eteenpäin tässä on porskuteltu jo kohta 20 vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Jotain kivaa aina on tekeillä. Olen hurahtanut tilkkutöihin, ja kunhan likka tulee avuksi, yritän opetella laittamaan kuvia tekeleistäni. Eilen ilmottauduin tilkkutyökursseille, kurtattuani kirjoista katsomillani ohjeilla jo monta vuotta tekeleitä. Haluan opetella oikeaoppisesti tikkaamaan jotta saan tehtyä itselleni parisängyn peitteen., tähän saakka olen vasta tehnyt  torkkupeittoja, lasten peittoja, tyynyjä, patalappuja ja seinävaatteen. Tekeillä on myös monimutkainen kirjoneulepaita, norjalainen villapaita Juicen muistolle. Se etenee hitaasti, ja valmistuu kahden vuoden sisällä. Ehkä.

Kirjoittaminen on intohimoni, päiväkirjoihin, meidän netissä toimivaan akkarinkiin (anteeksi naiset, tarkoitin MSN-yhteisöömme), sähköposteihin kirjoittelen suunnilleen päivittäin. Ajankulua tuo myös puolivuotias westie, eli meidän ihana Viivimme, ja kaksi kissarouvaakin pyörii jaloissa, 13-vuotias Iina ja 12-vuotias Elli. Iina on täyspäinen, erityisen huumorintajuinen rouva, Elli on ruokasuuntautunut neurootikko.

Näistä enemmän toisen kerran. Jos tämäkään nyt eetteriin lennähtää. Voiko sanoa tietokoneella kirjoitetusta tekstistä että lentää eetteriin? Luultavasti ei.