Löysin Saanelin blogista niin uskomattoman valokuvan, että se on pitänyt käydä katsomassa useaan otteeseen. Saanel on siinä nuorena tyttönä, enkä voi käsittää miten joku on voinut olla niin nukkemaisen kaunis parikymppisenä. Kuva on kuin piirros, ei elävästä ihmisestä otettu valokuva. Olen kateudesta vihreänä näin jälkikäteenkin

Mutta kuten niin usein mulle käy, muistin tästä yhden oman valokuvan nuoruusvuosilta. Ystäväni harrasti valokuvausta, lähetti kuviaan kilpailuihin, ja yhtenä vuonna hänet jopa valittiin Suomen vuoden parhaaksi valokuvaajaksi. Siis oikein taitava harrastelija, puoliammattilainen.

Koska olin köyhä opiskelija, pyysin tätä kaveriani ottamaan minusta passikuvaksi soveltuvan valokuvan henkkareihini. Sovittiin kuvausaika Konservatoriolle yhdeksäksi aamulla.

Kävipä sitten niin nolosti, että edellinen yö meni aika vahdikkaasti juhlien. Kuljin rakojätkänä sellaisessa porukassa, johon kuului lisäkseni Konservatorion basisteja 3 kappaletta, sekä yksi mielisairaanhoitajaksi opiskeleva poika. Siis tapani mukaan olin aina jätkäporukassa, ja jätkät tulivat heittelemään kiviä ikkunaani, että mentäiskös taas. Mehän mentiin, ja tuloksena oli aivan mieletön krapula juuri silloin kuvausaamuna.

Koska olin jo siihen aikaan sanani mittainen nainen, olin sovittuna aikana Konservatoriolla, mutta tein kuolemaa. Kaverini valmistellessa kameraa kuntoon, mie makasin vessan lattialla ja oksensin. Mutta kuva otettiin, montakin, ja tämä otos oli henkkareissani vuosia:

Meikittä, tukka pörrössä ja oksennus kurkussa.

Jonkin aikaa myöhemmin kaverini kysyi luvan, voiko tämän kuvan lähettää valokuvakilpailuun. Annoin luvan. Kuva voitti palkinnon, ja voitto oli sikäli harvinaista, että muotokuvat ei olleet "in", joten muotokuvan täytyi olla todella hyvä, jotta se pärjäsi mukana, näin kaverini mulle kertoi. Arvosteluraati oli kehunut, että kuvan malli on hyvin luonnollinen.

Oli kai, kun teki kuolemaa, ja odotti että pääsee taas oksentamaan.

Oikeastaan olin kirjoittamassa Amalian tapaan omia tuntomerkkejäni, mutta Saanel kuvallaan sekoitti mut muistelemaan vanhoja.

Siis tunnistat minut tällaisista asioista:

- Tuosta nuoruuskuvasta poiketen mulla on nykyisin lyhyt hiusmalli. Jotenkin tuo naamataulu on alkanut roikkua, ja jos hiuksetkin roikkuu, naaman roikunta tehostuu. Tällä hetkellä hiuksissani on tumma pohja ja vaaleat raidat, mutta useinmiten hiusvärini on punainen. Mitä räväkämpi, sen parempi.

- Kuvasta voi nähdä, että alahuuleni roikkuu pahasti. Istuin aikanaan murkkuikäisenä tuntikausia peilin edessä ja surin alahuultani. Opettelin vetämään sen valokuvissa suuni sisään niin ettei roikuntaa huomaa. Krapulakuvassa en jaksanut sitäkään. Nykyään roikkuu kaikki muutkin (k.s. ed. kohta) joten ei jaksa välittää yhdestä huulesta.

- Olen elämäni aikana neulonut kymmeniä palmikkoneuleita. Aina palmikkoa. Siis jos näet omatekoisen palmikkopuseron naisen päällä, se saatan olla minä.

- Kuulun tuulipuku-toppapukunaisiin. Usein puvun alta paljastuu yöpuku

- Nauran kovalla äänellä. Nauruni on rankattu sarjaan "paskainen". Olen yrittänyt siistiä sitä, ja onnistunutkin hieman. Paskainen nauru lähtee kurkusta kähisemällä, eikä sitä aina saa (=ehdi) nielaistua takaisin siistimissäiliöön.

- Selitän itsekseni asioita koko ajan. Myös julkisilla paikoilla. Olen yrittänyt opetella selittämään niin ettei ääntä tule, eikä huulet liiku. Kuulemma ässän sihahdus huulten välistä paljastaa, että puhun ääneen. Harjoittelen edelleen mykkää ääneenpuhumista, jotta tuo ässä-ongelmakin korjaantuu.

- Vaatekokoni on 42-44, kengännumeroni 39, olen vartaloltani persevä, tyyliniekat tietäisivät että olen tyyppiä A. Olisin kiitollinen kymmenestä pudotetusta kilosta. Kunpa joku pudottaisi ne puolestani.

- Liikun  tuulipuvussani westietä perässäni kiskoen. Jonon viimeisenä on usein meitä seuraamaan lähtenyt Iina-kissa, joka osaa vaivihkaa lähteä perään, mutta vasta noin puolen kilometrin jälkeen aloittaa mouruamaan ja huutamaan, että odottakaa minua! Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen palannut lenkiltä edelleen westietä perässäni kiskoen, kissa sylissä.

- Jos puhuttelet minua, saatan vastata ihan mitä sattuu. Olen kuulovammainen, ja usein luulen kuulevani ja vastaan siihen mitä luulin kuulevani....

Riittääkö?

Loppukevennykseksi keskustelu, jonka kävin ex-miniäni kanssa, kun olin aivan puhkiloppuväsynyt muuton vuoksi. Keskustelu käytiin mun huonoilla korvilla kuullen seuraavasti:

Miniä: Onko sulla muovilaatikkoo?

Minä: Mihin sie sitä tarviit?

Miniä: (hämmästyneen näköisenä) Laittaisin päähäni...

Minä: Täh? Päähäs? Muovilaatikon?

Miniä: Ei, rakas Hannele! Mie kysyin että onko sulla MUO-TO-VAAH-TOO?