Kakut on syöty, laulut laulettu ja äitienpäivälounas, jonka valmistin ihan itse itseni kunniaksi, syöty. Tein muuten sivumennen sanoen niin hyvää pataa punaviinikastikkeessa, että syötiin se aivan viimeistä murua myöten.

Lauantaina pihaan ajoi tällainen:

(auto osui hieman ylälaitaan syystä että aurinko paistoi, enkä nähnyt, miten kuvan roiskautan)

Tuosta hauskasta Ministä kuoriutui ulos yllätyksekseni 185 senttiä Esikoista. Poika aikoo ostaa tämän auton tällä viikolla. Koeajoin minin, ja siinä oli tosiaan kaikki miniä, vaihdekeppiä myöten. Ei ollut ihan helppo ajettava. Risteyksistäkin piti mennä ykkösvaihteella, ellei halunnut auton sammuvan.

Esikoinen on pitkin kevättä tehnyt 6-päiväistä työviikkoa ja vähintään kymmentuntisia päiviä. Niinpä hänelle kävi mamman luo päästyä hupsusti:

Äitienpäivänä tuli myös Tokaksvanhin mamman luo, ja pesue oli koolla. Olin leiponut mustikkapiirakan toissavuotisista (!) mustikoista. Piirakassa ne vielä menettelivät, muuten alkavat tosiaan olla ylivuotisen makuisia. Säästin niitä, koska viime kesänä en löytänyt yhtään ainutta mustikkaa, ja pakkasessa sattui olemaan monta litraa edellisvuotisia.

Ja kakunkin leivoin. Nolostellen täytyy laittaa sekin näkyville. Maman, kakkumestarin  kommenttilaatikkoon kirjoitinkin, että lapset sanoo aina, että meidän äiti tekee maailman rumimmat täytekakkujen koristelut. Myönnetään, mutta sisus ratkaisee, ja tämä oli älyttömän hyvää!

Mulla on pitkän pitkä tunnemuisti, ja kun jotain pahaa on liittynyt esimerkiksi juuri äitienpäivään, se saa aikaan sen, että haluan viettää tuon päivän mahdollisimman matalalla profiililla. On ihania muistoja ajalta, jolloin lapset eivät meinanneet pysyä kortteineen ja omatekoisine lahjoineen nahoissaan ennen äitienpäivää. On myös muistoja äitienpäivälounaista, jonne mentiin koko perheen voimin muutaman kerran. Ja tietenkin muistoja omasta lapsuudesta, kun isä aina järjesti äidille vapaapäivän, keitti kahvit, ja me lapset annettiin omat, koulussa tehdyt kortit äidille.

Odotin ensimmäistä äitienpäivääni innolla. Olin joutunut äitiyteni ensimmäisen puolen vuoden aikana toteamaan, että perhe-elämämme ei lapsen tulon jälkeen ollutkaan kovin onnellista ja auvoista; mies alkoi ensimmäistä kertaa lipsua pahasti perheenisän roolistaan, tai tarkennettuna: ei koskaan oikein kyennyt tuohon rooliin. Odotin kuitenkin, että ensimmäinen äitienpäiväni olisi onnellinen.

Sain aamulla lahjaksi silitysraudan, ohjeena silittää tästä lähtien työpaidat hieman huolellisemmin, uudella kiiltävällä höyryraudalla. Sen jälkeen mies lähti naapureiden kanssa ulos nauttimaan shampanjaa, viiniä, snapseja ja grillaamaan. Kun yritin mennä mukaan, minut komennettiin sisälle, koska lapsi voi herätä. Tein äitienpäivälounaan, jonka mies kävi syömässä ja lähti jatkamaan juhlimista. Iltani päättyi salaa itkettyihin kyyneliin, sen jälkeen kun mies oli kömynnyt kotiin ja nukahtanut viinalta haisevana.

Oli mukaviakin äitienpäiviä, mutta myös sellaisia, jolloin mies makasi pitkälle iltapäivään krapulassa. Muistan myös sen kevään, jolloin mies oli Aasiassa muutaman kuukauden, minä yksin lasten kanssa Suomessa. Kaksoset sairastuivat pahaan rota-virukseen, ja yhteensä kaksi viikkoa valvoin, huolehdin, vaihdoin lakanoita, mietin, täytyykö lapset jo viedä tiputukseen... olin nukkunut korkeintaan varttitunnin pätkissä, ja aivan lopussa, sekä huolissani. Äitienpäivä meni siinä samassa rytäkässä, seuraavalla viikolla mies soitti ja haukkui minut heikoksi ja huonoksi äidiksi, kun en tuon vertaa meinaa jaksaa. Äitienpäivä unohtui kokonaan sinä vuonna, niin minulta, lapsilta kuin lasteni isältäkin.

Ja nämä huonot kokemukset ovat jääneet kummittelemaan takaraivoon: äitienpäivästä ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Tuleeko siitä muistorikas ja mukava päivä, vai saanko henkisesti turpaani. Lapset muistavat minua aina, kokoontuvat tänne, mutta eilenkin oli pakko jossain vaiheessa lähteä ulos, omalle kalliolleni joen rantaan.

Mur, kuka on istunut kivelläni! Tämä on minun oma sielunhoitokiveni, ja tähän ei kukaan muu saa pyllyään asettaa:

Kävelin metsässä ja joen rannalla yli kaksi tuntia. Kun tulin kotiin, oli Esikoinen tehnyt salaatin, pata oli hautunut uunissa, pöytä oli katettu valmiiksi, ja perunat keitetty juuri sopivasti.

On mulla aika ihanat pennut. Olikin siis oikein ihana äitienpäivä.

Lisätty illalla: Kaksoslikka ahersi monta päivää, ja teki mulle uuden, ikioman sivupohjan. Tää on aika hieno, ja aika taitava toi likka on. Mie en ymmärrä, miten näitä pohjia tehdään..... Seuraavaksi likka lupasi kokeilla, osaako tehdä mulle bloginapin.