Olen niin täpinöissäni kaiken tekemiseni kanssa, että en ole muistanut kiittää tästä saamastani tunnustuksesta. Suuret kiitokset Eijalle Eijantilkkuihin, sekä Leenuliinille. Tällainen on jo niin monella, että olen tylsä ja sanon, että kaikki täällä tänään kommentoineet voivat napata tunnustuksen mukaansa. Tämän:

Sitten maksimoin mahdollisuuteni voittaa Stanstan arpajaisissa, ja kehoitan kaikkia, jotka ette vielä ole kurkkineet Stanstan 50.000 kävijän arpajaisiin, menemään kipinkapin nopsaan laittamaan puumerkkinne sinne. Vaikka ihan turhaa vaivaa kylläkin sikäli, että nyt on ehdottomasti mun vuoroni voittaa, ja olen melkoisen varma, että tällä kertaa, vihdoin viimein arpalipukkeessa lukee HANNI!

Kun nyt tässä kerran istun ison perseeni päällä, voisin kertoa eräästä sähköpostista, jonka sain. En kerro postin sisältöä sen enempää, mutta  kirjoittaja varmaan tietää, kenestä tässä juttelen.

Nimittäin sain tosi kauniin sähköpostin. Niin kauniin, että olen lukenut sen moneen kertaan. Kirjoittajalla oli mulle asiaakin, kysymys koskien yhtä vanhaa blogikirjoitustani, ja hän saikin siihen jonkinlaisen vastauksen.

Mutta sitten vastausviestissään tämä nainen kertoo elämästään, ja asia, johon palaan aina uudelleen: hän saa blogistani voimaa ja innoitusta jaksamiseen. (auts, miten vaikea on laitella sanoja peräkkäin tällaisessa asiassa, jossa väkisinkin homma menee vähän itsekehuiseksi... suunnaton vaatimattomuuteni tahtoo halvaannuttaa näppissormet  )

Samalla tavalla mie kuljen täällä blogista toiseen ja katselen kauniita sisustuskuvia (siis oikeasti taidolla otettuja, ei näitä mun läiskäisyjä), puutarhoja, luen elämäntarinoita ja arjen puuhailuja, lemmikkijuttuja ja pakinatyyppisiä huumorijuttuja. Ja saan innoitusta ja voimia, uusia ideoita (lue: varastan toisten ideoita omaan käyttööni), löydän kohtalotovereita ja jopa ystäviä.

Jäin myös miettimään kirjoittajan ihmettelyä siitä, että jaksan ja ehdin tehdä kaikkea remonttia, käsitöitä, puutarhanhoitoa (jaa, no, pudotetaanko se puutarha toistaiseksi pois, katselin juuri kukkapenkkejäni nurmikkoa ajaessani ) hoitaa lemmikkini ja lapseni, ylläpitää blogia. Itse asiassa koen ihan rehellisesti olevani useinmiten aika saamaton ja vetelä, mutta ehkä se että kirjoittaa ylös kaiken, mitä on tehnyt, saakin homman kuulostamaan siltä, että on kamalan aikaansaava.

Mutta tuntuu tosi mukavalta, että blogiini on eksynyt lukija, ehkä useampikin, joka seurailee höpötyksiäni, vaikka ei ainakaan aktiivisesti kommentoisikaan. Siinähän juuri on tämän bloggaamisen mielekkyys.

Kiitos sinulle, joka niin kauniisti mulle kirjoitit. Halusin tämän kirjoittaa tänne kaikkien blogiystävien luettavaksi. Kultaisia ihmisiä on olemassa