Välittäjä soitti tunti sitten. Mun asunnon tarjoajat on hyväksyneet tänään tarjouksen heidän asunnostaan, joten pääsen vihdoin allekirjoittamaan kauppakirjoja. Ja onneksi ei tilanne ole se, että ostajien ostajilla olisi asunto myymättä, joten kaupat toteutuvat välittäjän mukaan kesäkuun alussa viimeistään, ehkä jo toukokuun puolella.

Olo on ristiriitainen. Ensinnäkin, mullahan ei ole asuntoa minne muutan. Aika hauska sattuma tosin on, että se asunto, jonka jo keväällä kerkisin varata ja vuokrata, on taas vapaa 1.6 alkaen. Sekä samalla suunnalla on viereisessä talossa toinen vapaa, samantapainen asunto. Ja vielä siellä olisi vanhassa, 1900-vuosisadan alussa rakennetussa talossa parikin asuntoa vapaana. Niitä en silloin ensimmäisellä asunnonhakukierroksellani käynyt edes katsomassa, silloinkin vanhassa "Kipulassa" (MK saattaa tietää, mistä puhun..) olisi ollut vapaana asunto. Mutta huomenna on motivaatiota soittaa asuntotoimistoon ja pyytää avaimia vapaisiin asuntoihin. Mitään en vuokraa ennenkuin mulla on rahat tilillä, sen ilmoitin jo välittäjän kautta ostajillekin. En riskeeraa enää mitään.

Siis olo on helpottunut, ja samalla pettynyt. Nimittäin mun oikein hyvät ystävät tekivät tästä tarjouksen viime viikolla, ja olisin NIIN mieluusti myynyt tämän heille! Mutta toiset olivat jo ehtineet aika pitkälle kaupanteossaan, oli enää kyse siitä, hyväksyykö myyjä tarjouksen, ja pallottelivat tietenkin vähän aikaa tarjousten ja vastatarjousten väliä, joten nämä mun ystävät (joiden kanssa vietän uudetvuodet ja vaput, ja jonne juoksen ensimmäisenä itkemään murheeni ja kertomaan iloni) myöhästyivät parilla viikolla. Harmittaa omasta ja harmittaa heidän puolestaan.

Ja kun tulin kotiin kaupasta, katselin täällä nykyisessä kodissani ympärilleni, ja ensimmäisen kerran haikeus valtasi mielen. Tämä koti oli se paikka, jonne muutin Kaksosten kanssa erossa osituksiin menneestä talosta. Tämä on koti, jonka rakentamista seurattiin lasten kanssa, valittiin tänne yhdessä kalusteet ja tapetit. Tänne muutettiin alkamaan uutta, pienen perheen elämää (isot jätkät oli jo muuttaneet pois kotoa) ja täällä ehdittiin viettää tuparit, Tokaksvanhimman valmistujaiset, Kaksosten rippijuhlat, mun viiskymppiset, Kaksosten täysi-ikäisyysjuhlat, Kaksosten yo- ja valmistujaisjuhlat. Voi että

Muuttokin hirvittää ihan käytännössä, vaikkakin ilmoitin välittäjän kautta, että en ota tästä mitään ajolähtöä jonnekin väliaikaisesti asumaan. Katselen rauhassa, vien jo tavaroita mökille täältä, organisoin ja pakkaan kaiken niin, että varsinainen hässäkkä jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Silti tiedän, että rumba on valtaisa.

Mutta päällimmäisenä tunteena on valtava helpotus ja ilo. Saan asiani vihdoinkin järjestykseen, tämä olo on ollut melkoista tyhjän päällä olemista ja epävarmuutta koko tämän vuoden. Ja pussin pohja häämöttää pahasti, en ollenkaan pane pahakseni asuntokaupparahojen kilahtamista tililleni. Ja saan itseni velattomaksi! Jos lasken opintolainatkin mukaan, olen ollut velkainen viimeiset ... *laskee*... 36 vuotta. Viime perjantaina - viikkoa ennen eläkepäivää tililläni oli 19 euroa. Nyt ei enää sitäkään

Voi siis sanoa, että viime tipassa, hetkeä ennen lopullista konkurssia asiat selvisivät parhain päin. Nyt on Hanni aika iloinen