Kuulo on heikentynyt vähitellen, Ihan varmaa ei ole, miksi se heikkenee, melko varmaa on, että vamma tuli alunperin sairastamastani kilpirauhastulehduksesta ja sen aiheuttamasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Miksi kuulo jatkaa huononemistaan, vaikka sairaus on hoidossa, on vähän arvoitus. Autoimmuuniset sairaudet taitaa olla vähän arvaamattomia.
Edellisen kuulokojeen sain yli kymmenen vuotta sitten *nolo*. Se tehtiin tietokoneella uusimman teknologian mukaan mun kuulokäyräni pohjalta. En kokenut oikein koskaan siitä olevan isoakaan apua. Sitten luovutin, olkoon. Kuuloni on vaikea korjata, koska kuulen matalat äänet normaalisti, sitten käyrä rojahtaa melkein pystyjyrkästi alas, siellä pohjalla on ne korkeat äänet ja suhinat, joita en kuule ollenkaan. Koje on äärimmäisen hankala valmistaa.
Täytyy ehkä sanoa, että onneksi tuli niin paljon muita oireita, että menin lääkäriin. Sieltä kautta sitten lopulta lähetteellä keskussairaalan kuulopolille. Ajatus sinne menemisestä ahdisti suunnattomasti, eikä vähiten sen vuoksi, että kuulovammaisen on vaikea pärjätä virastoissa / lääkärissä / sairaaloissa / sosiaalisissa tilanteissa.. ja toinen syy oli, että olin samaisessa keskussairaalassa kuulopolilla saanut aiemmilla kerroilla todella huonoa kohtelua. Lisäksi hermostutti huimausoireet, pahoinvoinnit,kasvojen toisen puolen puutuminen, korvissa kuuluva kakofonia, tinnituksen paheneminen melkein sietokyvyn rajoille. Kun niistä ynnäilee 1+1+1, saa - etenkin aamuyön tunteina tulokseksi vähintään aivokasvaimen.
Lopulta se käynti olikin suuri huojennus. Ensinnäkin koko osaston henki oli täysin muuttunut. Lääkäri tutki, kuunteli, neuvoi, antoi ohjeita ja diagnoosin oireilleni. Olin arvellut, että oireet eivät liity toisiinsa, mutta varmuus siitä tuli lääkäriltä. Huimaus on asentohuimausta, vaaratonta, joskin paskaa. Pahoinvointi liittyy siihen, ja kasvojen puutuminen purentaan. Ei hätää.
Kuulontutkijan huoneessa olin yli tunnin. Kuulokokeet rasittivat väsymykseen saakka, kuuleminen on täyttä työtä vammaiselle. Mutta se, mikä oli yllätys: tekniikka tosiaan on kehittynyt! Vanha kuulokojeeni laitettiin roskiin korvakappaletta lukuunottamatta. Korvakappaleeseen liitettiin uusi mikrofoniosa, koje laitettiin korvaani, lähetin kaulaan, ja tietokone alkoi rakentaa siinä paikassa mulle uutta kojetta. Noin 10 minuutissa se oli valmis.
Toivon kaikkien kuulovammaisten puolesta, että kojeeseen suhtauduttaisiin, kuten silmälaseihin: sehän on aistivamman korjaamista siinä kuin silmälasitkin. Pahin, mitä mulle on sanottu: yksi aikuinen ihminen näki kojeeni, ja sanoi vain yhden sanan: hyi!
Lähdin sairaalasta lähes viiden tunnin kuluttua sinne tulostani. Mukanani lahjakassi, jossa on mm kuulokojeen hoitovälineet, asentohuimauksen hoito-ohjeet, liuska pattereita ja useampi käyntikortti.
Ja sinänsä loogista: mulle tehdään parhaillaan toista kuulokojetta. Saan siis kojeet molempiin korviin, mikä on nykyään aika yleistä. Eihän huononäköisellekään anneta vain toiseen kehykseen linssiä, miksi siis huonokuuloisen pitäisi kuulla vain toisella korvalla.
Nyt maailma on täynnä ääniä. Niin isoja, että on pitänyt pienentää volyymiä monta pykälää, vaikka koje säädettiin mun kuulon mukaisesti. Ei vain korvat kestä kertaheitolla meteliä, jota aika monet äänistä on.
Eilen illalla olin lenkillä Viivin kanssa. Kaksi pientä lasta oli leikkimässä lumella, ja he alkoivat jutella mulle. Mie kuulin kaiken ja juteltiin pitkän aikaa pulkkamäestä, lumesta ja leikeistä. Voi miten iloiseksi tulinkaan!
]]>
Mulla on tänään synttärit. Tosin ei tässä iässä enää viitsi ikävuosista paljoa puhua, eikä juhlia järjestää, mutta mamma antoi aamulla mulle juustonpalan, se saa riittää. (mamman mielestä, mun puolesta ois voinut antaa vähän kalkkunaakin)
Kun mie tulin mamman luo asumaan, mie olin aika pikkuruinen vielä. Mulla oli aika rankka matka, koska miehän oon kotoisin Tsekeistä. Sieltä mut ensin lennätettiin Suomeen, kentältä Parolaan kenneliin, ja sieltä mamma ja Kaksospoika haki mut yhtenä viikonloppuna. Sitten tää meidän vaihtelevainen yhteiselo alkoi. Näin pienenä yksin maailmalle.
Mie kasvoin ja vahvistuin tosi nopeasti, kasvoin kissoistakin ohi. Niin, täällä oli ennestään Iina ja Elli. Ne välillä yritti mua jahdata ja kurmuuttaa, mutta pääsääntöisesti mie määräsin niitä. Ainakin musta tuntuu, ettei ne mahtaneet mulle mitään lopulta.
Iinan kanssa sai aina vähän jonottaa ikkunapaikasta sohvan selkänojalle.
Elli sen sijaan, vaikka olikin toisaalta vähän ärhäkämpi luonteeltaan, antoi aina tilaa, ja me vierekkäin räkytettiin ikkunan takana puussa temppuilevalle oravalle. Että mie INHOON oravia! Ärsyttäviä hännänkeikuttajia!
Kissat oli ihan kivoja, sitten ne vaan häipyi jonnekin. Ensin Iina, sitten Elli. Oli ne kyllä aika vanhojakin jo, ehkä ne meni palvelutaloon.
Eniten mie kyllä rakastan mun ihmisiä. Mammankin sylissä saa lekotella.
Ja niiden muksujen, tosin ne on muuttaneet jo kaikki kotoa pois. Mutta käy ne usein täällä mua katsomassa, ja joskus miekin pääsen niiden luo kylään.
Useinmiten mie käyttäydyn tosi hyvin, siis pääsääntöisesti. Jos meille joku tulee kylään, mie aina tervehdin tassusta pitäen.
Enkä koskaan, melkein ikinä, noh, nukkuessani tule kerjäämään ruokaa, jos joku syö.
Metsästä mie tykkään.
ja lumesta
Ja ennen tykkäsin hoitaa ja imettää mun vauvoja.
Enää mie en jaksa, hoitakoon nuoremmat. Sen verran monta kumiposs... köh.. pentua sentään tuli kasvatettua.
Haavereita sattui, tuli leikkausta ja autokolaria, ja satutin tassunikin viime talvena. Arvatkaa oliko noloa lenkkeillä lääkärin kumihanska takajalassa.
Muutaman kerran oon herännyt ihan kauheessa kankkusessa tötterö päässä, mutta aina selvinnyt hengissä.
Siitä tulee sanomista, jos mie löydän metsästä hirvenpaskan, ja kierittelen itteni siinä oikein ihanan väriseksi ja hajuiseksi. En tajua, miksi meillä on niin eri maku mamman kanssa hajujen suhteen??
Ei se tykkää vihreestä väristäkään, oon kokeillut senkin
Ja vaikka mie kuinka katuvana anelen armoa, niin pesulle joudun. Ihan perseestä on! Sitten mie kyllä kostan, ja kastelen mamman kaikki matot ja sohvan märäksi, kun pääsen suihkusta.
Mutta kaiken kaikkiaan tää on ollut ihan mukavaa koiran elämää 8 vuotta. Toivottavasti saan vielä elää toisetkin 8 vuotta, sitten voin ehkä muuttaa Iinan ja Ellin perässä sinne palvelutaloon.
Kunnioittaen Viivi
Pientä fiksausta olen tehnyt. Tuvan nurkassa olevan kaapin halusin säilyttää, vaikka se näytti valkoiselta puulaatikolta. Mutta sinne saa kaikki työkalut ja vermeet mahtumaan hyvin. Sille päätin kuitenkin tehdä vähän kasvojenkohotusta. Tällainen se oli alunperin:
(kuva on otettu silloin, kun kävin myynnissä olevaa mökkiäni ekan kerran katsomassa)
Mökin tuvan remontti tehtiin yhden vanhan kaappini ympärille. Päätin, että siitä sinisestä kaapista en luovu, ja muu tupa uusittiin sen mukaan, että kaapille piti löytää paikka.
Myöhemmin tuo äidiltä perimäni ruusukello löysi niin oman paikkansa seinältä.
Tuosta vanhasta kaapista ideoin nurkkakaapin vähän toisen näköiseksi. Poika auttoi, ja teki mulle salmiakkikuviot, ja vanerista peilit oveen.
Ensimmäinen versio oli tämä:
Se ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä. Kuvassa ehkä, mutta luonnossa nuo peilit näyttivät jotenkin väkisit lätkäistyiltä oveen. Irroitin siis oven ja maalasin lisää:
Tähän olin tyytyväinen. Kuva vähän latistaa, mutta nuo peilit näkyvät ihan kivasti, vaikka ovat samaa väriä oven kanssa. Anttilasta löysin alennuskorista naulakot avaimille, ja kiinnitin ne kaapin seinälle
Kaappitilan puutetta yritin paikkailla irtohyllyillä. Sain kaverilta kahvipaketin hinnalla vanhat hyllyt, joista poistin kannattimet, ja laitoin tilalle metalliset kannattimet. Maalasin hyllyt ja kiinnitin seinään. Nyt mun jauhot ja ryynit on peltipurkeissa, kaappiin tuli tilaa kummasti.
Vanha verhotanko pääsi hyllyn alle, siihen ässäkoukut, ja mukeja roikkumaan.
Eevertti-kotitonttu viihtyy keinussaan edelleen. Talvet se kiikkuu tuvassa, kesät saunakamarissa. Ja ämpärissä on oltava aina tilkkanen konjakkia. Pienessä huppelissa on paljon lystikkäämpi olla.
Eilen mie olin trimmaajalla. Mie arvasin, kun ensin mentiin aamulenkillä metsään päin, mutta sitten ei käännyttykään polulle, että o-ou, tää on sitten menoa taas. Mie tunnistan sen rakennuksen ja oven, ja yritin ulko-ovella ottaa ritolat, mutta ei auttanut. Mut RAAHATTIIN sisälle!
Sen verran täytyy sanoa, että oon tyytyväinen, että mamma vaihtoi toiselle trimmaajalle. Se edellinen oli tosi tympeä. Se moitti mun ulkonäköä, painoa, väitti, että mun turkki on huonolaatuinen, en muka ollut hyvä rotuni edustaja. Paskat ulkonäöstä, siitä me ollaan mamman kanssa samaa mieltä. Sitten yhden kerran mamma tuli hakemaan mua sieltä, ja se nainen aloitti taas, se sanoi sillä kertaa, että istun liikaa siinä pöydällä, pitäisi jaksaa seistä 1 1/2 tuntia (!), ja mun turkki on huonossa kunnossa. Mamma sanoi sille naiselle (joka mäkätti koura ojossa odottaen, että mamma antaa sille rahaa), että onneksi Viivi on luonteeltaan hieno yksilö. Ihmisissäkin nimittäin on luonnevikaisia, eikä tässä huoneessa tarvitse pitkään olla, kun sellaisen bongaa. Mie sanoin mammalle, että heitä yläfemma. Sitten me mentiin, eikä ikinä enää ole sinne menty.
Tää uusi on kiva, nuori nainen, joka jopa nostaa ääntä falsettiin, kun se lässyttää mulle. Kuten mamma. Silti mua pelotti niin, että kun trimmaaja nosti mut syliin, mie vapisin kauttaaltaan. Mamma vaan nauroi! Se sanoi trimmaajalle, että se on aina noin teatraalinen. No entäs sitten! Ei mamma voi tietää, millaista on olla kaksi tuntia pestävänä, ja sen jälkeen liukkaalla pöydällä kynittävänä! Ei se oo kivaa!
Kotiin tultua mie halusin vähän aikaa levätä.
Sitten mamma sanoi, että nousepas sen verran, että saadaan susta nätti poseerauskuva. Siihen mie sanoin (kts.kuva), että njäääääh, ei millään jaksaisi!
Mutta kampesin sitten itteni pystyyn sen verran, että näette, että mun karva EI ole huonolaatuinen, päinvastoin, kiiltää komeasti! Enkä mie nyt niin pullerokaan ole. Ja sisäinen kauneutenikin loistaa kilpaa turkkini kanssa. Lälläslää, siitäs sait, ilkeä trimmaaja! Se entinen.
Sitten mamma jätti mut yksin. En tykkää yhtään, kun se nolaa mut, laittaa vaatteita päälleen, kun mie iloisena meen eteiseen, ja kysyn, että minne nyt mennään. Se tylysti sanoi, että et sie lähde, mie meen yksin vesijumppaan. Miksi koira muka ei voisi lähteä sinne mukaan? Mie menin mököttämään sen villatakin päälle, ettei se saa sitä päälleen, ja vedin korvat luimuun. Älä tuu sössöttään yhtään enempää enää!
Tuossa kuvassa näkyy paitsi mun turkin komea kiilto, myös paljas, karvaton läntti. Se jäi muistoksi viime kesän suuresta auton villisikojen jahdista.
Ja läski mie en enää ole. Sen sanoi trimmaajakin. Voisinkohan jo saada oikeaa ruokaa, alkaa nuo light-papuset maistuun puulle.
Kunnioittaen Viivi
Mie paranin siitä ihmeen nopeasti, jäljelle jäi vaan mahaan arpi. Sekin alkoi nopeasti parantua. No, annetaan nyt tämän kerran mammalle kehuja, se hoiti mua aika huolella. Säikähti tietenkin menettävänsä mut.
Mutta sitten, viime kesänä tapahtui tosi, tosi kurja juttu. Koska mie oon Suuri Metsästäjä ja Terrieri, mie tykkään juosta ohi ajavan auton perässä, ikäänkuin harjoitella sitä tulevaa villisikajahtia varten. Yleensä mie pinkaisin auton perään, kun se oli ajanut ohi, mutta yhtenä lauantai-iltana mökin ohi ajoi auto, eikä mamma ehtinyt huutaa seis-käskyä. Niinpä mie hyökkäsin sen auton kimppuun.
Mie en ihan tiedä, mitä tapahtui. Mie pyörin ensin etupyörän alla, sitten sen auton keskiosan alla, ja lopulta takapyörän alla. Mamma huusi täyttä kurkkua, ja mua sattui ihan kauheesti! Mie ryömin puskaan piiloon, ja (nolo tunnustaa) yritin purra mammaa, kun se tuli ottaan mua pois puskasta.
Se autoa ajanut mökkinaapuri tuli auttaan, kun mammakin meni ihan shokkiin. Lopulta mamma sai lääkärin puhelimen päähän, ja sai ohjeet, miten pitää toimia. Me lähdettiin siitä kaupunkiin, sain maata etupenkillä ja mamma kantoi mut omaan kotiin ja antoi särkylääkettä. Kun se päivystävä sanoi, ettei hänellä ole tarpeeksi hyviä laitteita kuvaamiseen, niin päätettiin sinnitellä aamuun. Mie kyllä torkahtelin, mamma sensijaan ei nukkunut yhtään, kun piti vahtia, että jos mun tila huononee, niin sitten lähdetään yöllä lääkäriin. No, te arvaatte, mitä siitä olisi seurannut, mutta ei puhuta siitä sen enempää.
Aamulla mie pääsin omalle lääkärille. Ennuste oli huono: ehkä lonkka murtunut, ainakin se on sijoiltaan. Takaristiside mennyttä kalua, luultavasti sisäisiä vammoja, ainakin virtsarakossa. Kohtua mulla ei onneksi ollut, se olisi kyllä litistynyt, kun mun mahan alle oli tullut iso turvonnut pussi, se oli litistynyt auton pyörän alle. Kylkiluita luultavasti mäsänä myös. Mie luulin olevani mennyttä terrieriä!
Mamma lähti kotiin odottelemaan, ja mut nukutettiin ja tutkittiin. Mamma kuulemma käveli noin 13 kilometriä olohuoneen ja keittiön väliä odotellessaan puhelua. Teki jo mielessään vaikeita päätöksiä, kuulin kun se kertoi kaverilleen. Sitten lääkäri soitti. Neljä eri lääkäriä oli katsonut kuvat ja tutkineet mut: Mulla ei ollut ainuttakaan luuta poikki, ei sisäisiä vammoja, ei yhtään mitään muuta kuin kovat kolhut ja kivut. Mun takajalkojen väli oli ihan muroina, siellä oli iso nestepussi, mutta ei isoja vammoja! Mamma istui vetelänä nojatuoliin ja rupes itkemään, niin se kertoi. Taitaa se musta vähän tykätä kuitenkin.
Mie pääsin kotiin, ja sain kamalia särkylääkkeitä. Sellaisia, että vapisin ja näin pöpöjä. Lopulta mamma päätti, että nyt loppui Tramalin syönti, ja se antoi vaan yhtä laatua lääkettä. Pää selveni.
Mutta ei tässä kaikki. Ensinnäkin mun pissa ei ruvennut tulemaan. Se mahan turvotuskin haittasi, mutta mua kyllä pelottikin ulkona ihan kamalasti. En muistanut, mikä mulle oli käynyt. muistin vain ajatuksen villisiosta, ja kuulin koko ajan niiden sorkkien pauhun. Mut oli taas nukutettava, ja mun virtsarakko tyhjennettiin. Onneksi sitten se pissaaminen alkoi onnistua. Mie pissasin ja mamma huusi hallelujaa vieressä. Että pelkkä pissan tulo voi tehdän sen niin onnelliseksi. Vähän yksinkertainen ihminen.
Mutta ei tässäkään kaikki! Jonkin ajan kuluttua mun kyljestä alkoi vuotaa verta.
Mentiin taas lääkäriin. Kyljestä ajeltiin karvat pois, ja sieltä paljastui, että iho oli kolhiintuessaan mennyt rikki ja tulehtunut. Siitäpä se riemu alkoi! Mamman piti suihkuttaa ja rasvata sitä ihoa monta kertaa päivässä, mie en saanut nuolla sitä (däm!), ja silti se iho meni osittain kuolioon. Kattokaa vaikka kuvaa, aika pahalta näytti.
Mamma hoiti kylkeä, ja jollei se olisi sitä niin kovin hoitanut, tuo musta olisi pitänyt leikata siitä pois. Mutta sitten se vaan parani. Hitaasti, mutta parani. Muistona tosin on paljas, karvaton laikku kyljessä, mutta se on vain ulkoista.
Niin ja onneksi se parani, nyt saan vaikka nuollakin kylkeä (tosin se ei ole enää kiinnostavaa, koska se ei ole kiellettyä). Mutta arvatkaa, oliko nöyryyttävää, kun mamma keksi, miten saa estettyä, etten nuole sitä haavaa. No, katsokaa vaikka, kyllä nakersi meikäläisen itsetuntoa tällainen!
Mulle puettiin päälle vauvan vaate! Nöyryyttävää! Jossain vaiheessa mamma teki oman patentin, se oli vähän helpompi kestää, joskin ruma:
Ja arvatkaapa, opinko mitään. Opin! Villisikojen hyökkäys on vaarallista, ja siitä toipuminen kestää kuukausia. Autoja mie jahtaan kyllä. Eihän niillä mitään tekemistä ollut mun onnettomuuden kanssa.
P.S. Mamma askarteli mökkitien varteen tällaiset kyltit. Ei siitä mene kuin auto / viikko, mutta kuulemma sekin riittää.
P.S2. Mamma sanoi, että sai juuri maksettua viimeisen luottokorttilaskun mun eläinlääkärikäynneistä onnettomuuden takia. Oma vika. Miksi ei huutanut seis-käskyä ajoissa!
Pieni yhteenveto, jotta pääsen alkuun:
Asun kaupungin laidalla vanhassa pienkerrostalossa, kaksiossani, toisessa kerroksessa, jonne johtavat narisevat, vanhat puuportaat. Toisen puolen vuodesta asustan 100-vuotiaassa (rakennettu 1915) mummonmökissäni, jota olen remontoinut vajaan seitsemän vuoden aikana. Neljä lastani, sekä heidän mukanaan tulleet bonuslapset ovat elämäni valo ja ilo, samoin ystävät, läheiset, sekä Viivi-westie. Käsillä tekemisen vimma on kova, metsänälkäni kyltymätön, mökkini rakkain paikka maailmassa.
Elli-kissa pääsi kissojen taivaaseen 18-vuoden iässä kaksi vuotta sitten 8.4.2014. Elli eli hyvää kissanelämää aika kunnioitettavaan ikään. Sitten se eräänä aamuna sai kohtauksen, ei pysynyt pystyssä, pissasi lattialle, ja siitä vartin päästä me oltiin eläinlääkärissä. Eipä tarvinnut miettiä ratkaisua, piti päästää ystävä lähtemään.
Viivi sensijaan voi tällä hetkellä hyvin, kirjoittakoon itse jossain vaiheessa, mitä on tässä välissä sählännyt.
Nyt pitäisi muistaa, miten tämä julkaistaan. Tumpelo mikä tumpelo..
]]>
"IP on 14-vuotias poika jota ammuttiin kuusi kertaa. Ampuja oli hänen isäpuolensa. Poika suojasi 2-vuotiasta pikkusiskoaan, jonka isäpuoli oli r. Pieni tyttö ei vahingoittunut, kiitos hänen urhean veljensä. Heidän äitinsä oli töissä, kun kaikki tämä tapahtui. Nyt nuori mies taistelee elämästään, mutta lääkärit sanovat: hän ei selviä, jos ei saa operaatiota, joka on erittäin kallis. Äidin rahat eivät riitä maksamaan sitä. Kaikki Facebook yhtiöt ovat hyväksyneet tarjouksen, joka lahjoittaa 45 senttiä joka kerta, kun joku levittää tätä viestiä. Joten kopioi ja liitä tämä seinällesi, jotta voimme yhdessä auttaa pelastamaan tämän pojan elämän"
Ajatukset, joita tämä vetoomus herätti:
- poikaa ammuttiin aika monta kertaa. Kuudella laukauksella olisi jo pitänyt osua. Kävikö vaan mieletön mäihä, vai oliko isäpuoli r juovuksissa / heikkonäköinen ?
- miten poika suojasi 2-vuotiasta pikkusiskoaan? Seisoi äksänä edessä? Olipa onni, että suojaus onnistui. Mahtoi IP olla isonkokoinen ikäisekseen.
-mihin se r sitten meni, kun oli ampunut? Onko se otettu kiinni?
- kuka on IP? Kuka hänen isäpuolensa r ? Vai oliko r ollenkaan lyhennys nimestä? Mitä tarkoitti "..jonka isäpuoli oli r ? Jollei se ollut nimi, niin tarkoitetaanko, että isäpuoli oli roteva? rakastunut? rakastettu? ryöväri?
- mitä ovat fb-yhtiöt, jotka maksavat pojan leikkauksen? Miksi ihmisten pitää jakaa tuota, eikö ne yhtiöt voi vaan pistää rahat menemään sairaalaan, ennenkuin jätkä delaa?
- ehtiikö ajoissa tulla 45 sentin tykkäyksiä tarpeeksi, jotta operaatio voidaan suorittaa?
- miksi juuri 45 senttiä / jako? Eikö 50 senttiä olisi mukavampi, pyöreä summa?
- missä poika on nyt? Jossain Suomen sairaalassa odottamassa, että kirurgit pääsevät irrottelemaan hauleja tyypistä? Vai Amerikassa? Saksassa? Ei, kyllä mua nyt alkaa epäilyttää tarinan todenmukaisuus.
- mistä ne yhtiöt tietää, minne rahat pitää osoittaa?
- jos se jätkä haavoittui kuolettavasti, niin miten pystyy odottamaan, kunnes fb-kansa on saanut rahat kasaan?
- jos se ehtii kuolla ennenkuin rahat menee sairaalalle, mihin ne rahat sitten joutuu?
Ei sillä, ettenkö tätäkin uskoisi todeksi. Mutta kysymyksiä se herätti paljon. Mutta tottakai tämä pitää jakaa. Yhdessä koko fb-kansan kanssa hyvän asian puolesta.
Elokuu alkaa olla lopuillaan. Mökkielämäni jatkuu kuitenkin vielä niin pitkälle syksyyn kuin mahdollista. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että kun täytyy alkaa pattereita enemmän lämmittää, Hanni kerää kamppeensa ja muuttaa kaupunkiin.
Kesä mökillä on ollut taaskin nautittava. Ainoa huono kausi oli pujon siitepölyaika, jolloin voin aika huonosti, lääkkeistä huolimatta. Muuten kesä on koostunut kivoista asioista.
Vieraita on käynyt, mikä on mukavaa vaihtelua. Vieraskirjaan tuli merkintöjä, jos vaan muistin tyrkätä kirjan vieraan eteen ja kynän kouraan. Pieniäkin vieraita <3
Ihania tuliaisia (ei pakollisia, mutta aina niin ilahduttavia). Arjaannelin kokoama tuliaispaketti <3
Herkuttelua vieraiden kanssa:
Leipomista ja ruoanlaittoa, mukavaa arkipuuhastelua
Sadepäivien pientä ompelupuuhastelua
Lapsellisia ompeluhetkien tuotoksia
Metsäretkiä
Ja retkien saaliita
Ja Viivin perinteinen :(
Jollei tuota viimeistä lasketa, niin kesähän on ollut loistava! Jollei jopa täydellinen! Ja aion jatkaa sitä niin pitkälle kuin vain mahdollista. Puolukatkin vielä keräämättä..
Edit.: Kuulemma blogiteksti näkyy ihan normaalin suuruisena. Tua, kokeile klikata tekstiä ja painaa sitten ctrl ja + Jospa teksti suurenee sitten myös sun koneella?
]]>
Meille tuli vieraita. Yksi ihana nainen, Arjaanneli, mie tykästyin siihen heti. Mutta ette arvaa, miten kävi. Se ei tullutkaan yksin tänne mökille. Sillä oli mukana Salli-nimnen PETO! Se oli olevinaan tyylikäs kaupunkikoira, kampaukset ja kaikki, mutta se oli kamalan ISO ja PELOTTAVA! Etenkin kun se olisi halunnut leikkiä mun kanssa, nosti ison peppunsa pystyyn ja löi maahan kilometrin pituisia koipiaan ja haukahti. Mie pissin housuuni!
Kattokaa nyt!
Mie väistelin sitä minkä kerkisin. Mutta sitten se meni MUN paikalle. MUN paikka on AINA ollut pöydän alla. Se meni sinne, ja sitten me otettiin yhteen. Pikkuisen, hampaita en käyttänyt, koska sen jälkeen olisi takuulla tilattu sille lanssi. Mutta me rähistiin oikein kunnolla. Kun tarkemmin muistelen, sen murina oli onnetonta kähinää vaan. Otettiin yhteen itse asiassa muutaman kerran, viimeisellä kerralla Arjaannelille jäi kouraan tukko Sallin perskarvoja. Silloin kai, lopultakin, Arjaanneli sai sen tajuamaan, että sen on oltava tuvan nurkassa, EI pöydän alla, MUN paikalla. Se totteli aika hyvin, ehkä jopa paremmin kuin mie, mutta mie olenkin TERRIERI ja mie saan niskoitella, jos sen pään otan.
Salli oli kostonhimoinen pälli. Se otti oman lelunsa, sellaisen surkeaksi risaksi retuutetun lelun ja piilotti sen mökkimetsään. No, ei siinä mitään, mutta sen jälkeen se pölli mun ehjän leluni, jolla olin itse vain varovasti leikkinyt, ettei se menisi rikki. Se otti sen, asettui leluni, siis MUN leluni kanssa nurmikolle ja sanoi koirakielellä:lälläslää, tule ottaan pois, jos uskallat. Mie en mennyt :(
Yhtenä päivänä noilta naisilta loppui viini ruoka, ja ne otti - luojan kiitos - mut mukaan kauppareissulle. Odotin autossa, kun ne kävi Alkossa ruokakaupassa kirkonkylällä. Kun me tultiin takaisin, oli näky TODELLA karmiva. Koskaan ei ole mamman tarvinnut epäröidä jättäessään minut yksin mökille, kun se on lähtenyt asioilleen. Olen mennyt kiltisti maate ja odottanut, että mamma tulee takaisin. Mutta kun me tultiin kaupasta, tupa oli TUHOTTU!
Siis se oli pistänyt jotkin hiton bileet pystyyn sillä välin. Kehtasi sielä makoilla muina koirina lattialla ja esittää, ettei ollut muka tehnyt tuota, syytti jopa kissaa!
Eilen ne sitten lähtivät. Olin hyvin huojentunut, toisin kuin mamma, joka huokailee täällä ikäväänsä, ja sanoo, että Arjaannelia ja Sallia on ikävä. No, voin miekin sanoa, että Arjaanneli oli mahtava, se antoi mulle makupalojakin niin paljon, että oon edelleenkin ähkynä. Mutta pakko tunnustaa, että olen todella onnellinen ainoana mökkikoirana. Saan vahtia pihaa pelkäämättä, että kohta alkaisi kuulua tassujen töminää, ja Salli ryntäisi paikalle.
P.S. Kuulin jälkeenpäin, että Salli oli kotimatkalla paskonut kamalat läjät Helsingin rautatieaseman laiturille. Sitä mie en KOSKAAN voisi tehdä! Olen sentään sivistynyt, vaikka maalaiskoira olenkin!
]]>
(etusivulla jo maininta tärkeästä jutusta lehden liitteessä.. :) )
Saisiko näistä teksteistä yhtään selvää?
]]>