Kävin Saanelilla kylässä, ja siellä osui silmiini juttua lasten kiroilusta ja rumien puhumisesta. Miehän kiroilen kyllä, mutta kun lapset oli sellaisessa hanakassa iässä opettelemaan rumien puhumista, pidin kyllä kieleni visusti kurissa. Nykyään mukulat välillä kysyy, että miksi sie saat päästää kirosanan, kun me ei saada. Mie vastaan, että sitten kun olette 53-vuotiaita, saatte kiroilla jos siltä tuntuu, mutta 17-vuotiaana en mie itekään saanut sanoa rumia sanoja äidin kuullen.
Nämä mun neljä lastani ovat tässäkin suhteessa niin erilaiset. Esikoisen opetti kiroilemaan meidän silloisen lastenhoitajan 10-vuotias lapsenlapsi, joka oli yhden päivän ajan hoitajan mukana. Poika näki kovasti vaivaa, ja sai 4-vuotiaalle Esikoiselle opetettua tosi laajan repertuaarin erilaisia rumia sanoja. Kun avasin oven töistä tullessani, alkoi poika lasketella oppimansa sanat selvästi ylpeänä osaamisestaan.
Päätin olla huomaamatta koko asiaa, mutta kun olin koko illan kuunnellut samaa kiroilusarjaa, laitoin pojan keittiöön rauhoittumaan, ja sanoin että saa tulla sieltä pois sitten kun osaa puhua muutakin kuin rumia sanoja. Poika istui mököttämässä aikansa, mutta lupasi sitten siistiä kieltään ja sai luvan tulla katsomaan telkkaria. Poika mutisi itsekseen: sitten kun mie kasvan isoksi pojaksi ja menen kouluun, mie rakennan itselleni oman talon ja menen sinne koko päiväksi paskaamaan.
Meillä oli tapana mummulaan mennessä poiketa matkan varrella hampurilaisbaariin - omassa kaupungissa ei silloin vielä ollut ainuttakaan mäkkäriä tai heseä. Kun tuon edellä kerrotun episodin jälkeen seuraavan kerran mentiin Lahden Carrolsiin, kysyi poika kirkkaalla ja isolla äänellä heti ovella toiveikkaasti: saako TÄÄLLÄ kiroilla?
Koulussa oli kiroilukielto, ja jos ruma sana lipsahti, joutui nielemään lusikallisen kalanmaksaöljyä. Esikoinen muistaa katkerana vieläkin sen oman lusikallisensa. Hän sanoi voi vitsi, ja naapuripulpetin tyttöoppilas (ja koulun rehtorin tytär) kuuli väärin ja meni kantelemaan opelle, että Esikoinen kirosi. Poika sai kantelun perusteella kalanmaksaöljynsä, ja muistaa sen vielä tänäkin päivänä, 26-vuotiaana.
Tämä kuva on Esikoisesta ekaluokkalaisena. Kuva oli kunnan julkaisussa, ja Esikoisella päässään Hankkijan lippis, jonka hän oli saanut kummisedältään. Me käytiin vääntöä tuosta hatusta joka aamu. Poika rakasti lippistä, mie en taas halunnut että hän laittaa sen kouluun päähänsä, mutta niin se vaan oli kuin liimattuna päässä - myös tuossa kuvassa.
Tokaksvanhin ei kiroillut juuri koskaan. Mutta kun hänelle tuli ensimmäinen kunnon uhmaikä - vasta 6-vuotiaana - hän sai massiivisia kiukkukohtauksia, jotka etenivät aina samalla tavalla: ensin kaadettiin kaikki keittiön tuolit nurin - kiroilun säestämänä. Sitten heiteltiin kaikki kengät naulakosta pitkin kämppää. Edelleen kiroillen. Sitten poika sulkeutui vessaan ja heitteli hyllyjen sisällön ja pyyhkeet lattialla, ja kauhea sadattelu kuului oven takaa. Kun nämä toimenpiteet oli tehty, tuli poika ulos vessasta aurinkoisesti hymyillen ja selvästi valaistuneena jatkamaan elämäänsä.
Itse muistan elävästi tehneeni äidille saman kuin Esikoinen aikanaan minulle: laskettelin kaikki rautatieaseman lastauslaiturilla Valmetin miehiltä oppimani rumat sanat erään suon laidassa, kun oltiin mustikoita keräämässä. Taisin olla neljävuotias, ja muistan aivan elävästi äitini ilmeen ennenkuin hän kääntyi katselemaan metsän puita. Äitiä nauratti, ja mie sain vettä myllyyn. Juuri kuten Esikoinenkin, lasketin kirosanoja niin kauan kunnes äiti uhkasi rangaistuksella.
Mutta voi miten kivasti ne sanat pärähtivät suussa. En yhtään ihmettele, että niitä pitää toistaa aina vain uudelleen ja uudelleen. Kuten nyt tuota sanaa persé! Voisiko sanoa, että mua persettää? Hah, taisin juuri keksiä uusiosanan!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.