No, nyt on tullut aika kertoa teille, mun ja mamman yhteisille blogiystäville, mistä täällä on ollut kyse. Toi mamma on ollut ihan pihalla, ja kun mie puhun  vähän huonosti ihmistä, en ole osannut sille selittää. Mutta viime yönä se vihdoin hoksas.

Nimittäin ensin mulla oli pahoinvointia. Siinä mamma kyllä teki ihan oikein, että vei lääkäriin, menin tosi heikkoon jamaan. Mutta sitten se tipahti kärryiltä, jonne Kaksolikka sen sitten lopulta nosti takaisin.

Pöljä mamma, merkit on olleet selvät. Mamma ihmetteli, että miksi mie en halua kävellä kotiovelta edes postilaatikolle. Se raukka luuli, että oon vieläkin huonossa kunnossa, mutta eilen se vei mut metsään, ja kirmasin siellä ihanassa sammalikossa ilman vaivoja ja huolen häivää. Paino on noussut, vaikka välillä samat papuset kellii kupissa eikä mulla ole ollut ruokahaluja. Sitten se nauroi, kun haluan rakennella omaa kotia, teen pesiä milloin Kaksoslikan sängylle pehmolelujen väliin, milloin olkkarin tyynyn alle (kuva), ja nyt mun pesä on tehtynä mamman sänkyyn, se ei saa pedattua sitä.

Kaiken kaikkiaan olo on ollut tukala ja kurja. Läähätyttää, itken paljon, ja viime yönä sekosin sitten ihan täysin juoksemaan ympäriinsä ja itkin suureen ääneen.  Kaksoslikka valvoi mun kanssa, ja lopulta kävi sanomassa aamuyöllä mammalle, että Viivi on seonnut lopullisesti.

Pöljät! Mie en ole seonnut, eikö ne ole huomannut, että kannan jatkuvasti suussani VAUVAA! Mulla on LAPSI! Mammakin neljä lasta synnyttänyt, ja silti se ei ole tajunnut. Tosin Kaksolikka kuului mammalle illalla sanovan jonkin vaikean sanan, jolla se tuntui tarkottavan mua, se oli jokin vek... vau... valeraskaus tai jotain. Mutta vasta aamuyöllä mamma sanoi likalle, että taidat olla oikeassa.

Siis tää mitään valetta oo! Mulla on vauva, josta en halua olla erossa yhtään, jolle olen tehnyt pesän, ja jonka haluaisin ottaa aina suuhuni, vaikkapa sinne postilaatikolle, ettei sille vain käy mitään. Mie nuolen sen puhtaaksi ja hoivaan sitä. Imetän, kuten kunnon äidit tekee.

Ja aina kun se alkaa itkeä, otan sen kuononi alle rauhoittumaan.

(mun ja vauvan pesä on nyt siinä mamman peiton päällä, se täytyy sitten vaihtaa toiseen paikkaan, kun mamma petaa sänkynsä)

Katsokaa, eikö ole ihana lapsi! Ihan puhdasrotuinen!

Sitä toi mamma käski kysyä muilta koiraihmisiltä, että kauanko tuota kestää (höh, menis itteensä, äiti on äiti lopun ikänsä, se on itte sanonut) ja pitääkö jotain tehdä.

Mutta nyt vauva itkee, mun on mentävä ruokkiin sitä! Ihana kun jaatte tämänkin perhetapahtuman kanssani!      Kunnioittaen Viivi