Välipostauksena kerron yhden päivällä sattuneen jutun. En viitsi enää päivittää salasanablogiani, joten kerron jutun täällä, ymmärtäköön kuka sitten ymmärtää, mistä on kyse.

Lakimieheni, siis asianajaja, joka hoiti tappeluasiaani Kusipäitä vastaan, laittoi maanantaina pikkulaskun tulemaan; olimme yhdessä tulleet siihen johtopäätökseen, että käräjäuhka on osaltani ohi. Tiesin, että lasku on suuri, huolimatta siitä, että työtä lakimies ei joutunut lopulta kovin paljoa tekemään. Lasku oli 937 euroa

Lakimieheni oli laittanut mukaan kaiken kerääntyneen aineiston, sekä lapun, jossa luki, että vaikka juttu ei edennyt käräjille saakka, kannattaisi kuitenkin vakuutusyhtiöstä kysyä, korvaisiko ne omavastuun ylittävän osuuden. Olin ollut siinä luulossa, että oikeusturvavakuutus kattaa vain käräjäkulut, mutta soitin vakuutusyhtiöön.

Kerroin koko murheellisen tarinan, ja yllätyin iloisesti, kun mies toisessa päässä sanoi jutun kuunneltuaan, että tässä on aika selkeä riitatapaus, joka on ollut käräjille menossa, ja siinä tapauksessa lakimiehen lasku korvataan omavastuuta lukuunottamatta. Siis mulla oli alunperin pelko perseessä, että joudun maksamaan kymmeniä tuhansia jupakasta, nyt lopullinen hinta tulee olemaan 170€. Jee!

Tänään menin Nordeaan hakemaan vahinkovakuutuslomakkeita, mun vakuutukset on siellä, samoin Rva K.P:n työpaikka... ja kuinka ollakaan, ovella seisoi itse Rva K.P. Tuijotin hetken häntä, ja sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:


Minä (hyvin halveksivan näköisenä):

- Ai, sinä...
- Niin, minä....
- No, mikäs tilanne nyt oikein on? (Rva ymmärtää heti, etten puhu pankissa olevasta rempasta, vaan talojupakasta)
-  No, minä olen muuttamassa sieltä pois..
- Jaa. No, mites sen käräjähaasteen kanssa sitten, lakimiehen kanssa on tässä odoteltu jo 1 1/2 vuotta. Kaikki olisi valmiina.
-  No, ei sitä haastetta nyt sitten tule.
-  Ai, ette ole laittaneet kuitenkaan asiasta yhtään mitään tietoa siitä, että luovutte vaatimuksistanne. Miksi?
-  No, kun niitä lattioita ei sitten avattu, ja tuomari (?tuomari, häh?) oli sitä mieltä, että haastetta ei sitten laiteta. Ja kun isäntä (?isäntä? Häh?) lähti syksyllä, niin talo sitten laitettiin myyntiin.
-  No mistä minä voin tietää, ettei haastetta tule. Onko se tässä sovittu?
-  On, se voidaan sanoa sovituksi.

K.P kerää selvästi arvokkuutensa rippeet, ja sanoo haastavalla äänellä:

- Nyt sieltä on ne lattiat aukaistu, ja lahoa löytyi. Lisäksi siellä on kaksi oikein pahaa kosteusvauriota.
- Jaa, olisitte sitten varmaan mielellään maksattaneet nekin mulla.
-  No, ei se tavallaan siihen kuulunut (?tavallaan? Häh?). Toinen kosteus on päässyt rakenteisiin pesukoneen poistoputkesta vuotaneesta vedestä, ja yläkerrassa on iso vaurio makuuhuoneessa hormin vieressä.

(luen rivien välistä: ne on asentaneet pesukoneensa päin persettä, koska muutossa mun pesukonetta irrotettaessa ei mitään vuotoja ollut poisto- eikä muissakaan putkissa. Ja hormista niille oli sanottu, että se pitää kiireesti kaupanteon jälkeen kunnostaa, se oli kuntotarkastusraportissakin, muuten se alkaa falskata ja päästää kosteutta rakenteisiin ajan myötä. Siis omat mokansa, mutta eukko ei sitä suoraan myöntänyt)

Minä: No, asia on sitten loppuunkäsitelty mun osaltani.


K.P kääntyy lähteäkseen. Minä huudan perään:

- Hei, yksi juttu vielä!


K.P jää kuuntelemaan.


- Kun valikoit seuraavaa uhria rahankiristykses kohteeksi, niin katso nyt ihmeessä, että se on joku idiootti. Tulit varmaan huomaamaan, että olin aivan liian älykäs nainen sun kohteeksesi. Etsi sellainen, joka ei älyä eikä uskalla pistää sulle kampoihin.

Eukolta loksahti suu auki. Mie marssin sen ohi ja penkille odottamaan vuoroani. Olisittepa nähneet mun naaman siinä istuessani

Ihmettelen, mistä nuo loppukaneetin sanat tulivatkin suuhuni, yleensä tajuan vasta jälkikäteen, mitä olisi pitänyt sanoa.

No, olenko piru, vai olenko vain nainen, joka tappeli oikeuksiensa puolesta ja sanoi lopulta sen viimeisen sanan?