Minulla on neljä lasta. Lapset ovat minun elämäni, kaikkeni, valoni ja iloni. Lapset ovat tietyissa elämäni vaiheissa olleet jopa se ainoa syy nousta aamulla ylös sängystä. Kukaan tai mikään ei tule menemään lasteni ohi tärkeysjärjestyksessä, ei silloinkaan, kun he ovat muuttaneet pois kotoa. Kaksi onkin jo lentänyt siivilleen, kaksi nuorinta pyörii vielä tässä mamman helmoissa. Mutta ei kauaa, kohta on aika varustaa viimeisetkin matkalle kohti omaa elämää. Toisaalta jännittävä vaihe, toisaalta niin haikeaa!

Usein vietämme pitkät tovit muistellen, millaisia he olivat pieninä. Kaikenlaisia sattumuksia on kertynyt, ja niistä huomaa lasteni erilaisuudetkin.

Esikoinen, iloinen vilpertti, aina äänessä tai liikkeessä, ei malttanut kunnolla nukkua edes pienenä vauvana. Kaikkeen sellaiseen, mikä oli kiinnostavaa, jaksoi keskittyä tuntitolkulla. Mutta jollei tekeminen ollut mieluista, ei siihen uhrattu aikaakaan. Pojalla oli myös valtaisa mielikuvitus jo pienenä. Kuvitteellinen pikkukaveri Kiiro muutti kotiimme, kun Esikoinen oli 2-vuotias. Kiiroa kannettiin kädessä hellästi, se peiteltiin viereen nukkumaan, ja jos jotain pahantekoa esiintyi, Kiiro oli ollut asialla. Sitten tapahtui jotain, jonka vuoksi Kiiro muuttui pelottavaksi ja uhkaavaksi. Kiiro otettiin mukaan mummulaan, ja Esikoinen laittoi sen mummulan piirongin kaappiin. Siellä se on tänäkin päivänä, Kiiroa ei meille enää tuotu.

Esikoinen oppi lukemaan omin päin 4-vuotiaana. Joulun alla ihmettelin, miksi joulupukille kirjoitetussa kirjeessa luki: leekoja, ja siinä vaiheessa poika ilmoitti, että on osannut jo kauan lukea ja kirjoittaa, muttei muistanut kertoa asiasta. Hän kehitti myös oman englanninkielen kuuntelemalla piirrettyjen puhetta ja lukemalla suomenkieliset  tekstit. Kieliopista viis, hän puhua polotti erään kiinalaisen vieraan kanssa pitkät tovit englantia, ja kielellinen taso taisi olla molemmilla samaa luokkaa, ymmärsivät nimittäin toisiaan loistavasti. Englannista poika myöhemmin kirjoittikin sen ainoan eximiansa.

Kaikkinainen moottoreiden rakentelu ja kehittäminen oli hänen intohimonsa, ei siis ihme että hän on ammatiltaan moottoripyörämekaanikko. Kerran kesäisenä päivänä havahduin huomaamaan, että Esikoinen oli ravannut edestakaisin sisään ja ulos pikkuinen hiekkaämpäri kädessään. Poika oli rakentanut monta päivää legoista autoja. Legopaketin kyljessä oli kuva, jossa autot ajavat hiekkadyyneillä, joten poika päätti tehdä samanlaiset dyynit sänkyynsä. Peitto pois ja hiekkaa patjan päälle, kunnes se alkoi muistuttaa kuvan hiekkamäärää. Aika monta ämpärillistä hiekkaa hän ehti kumota sänkyynsä ennenkuin tyhmä äiti tuli ja keskeytti homman kysymällä, miten aiot tuolla ensi yön nukkua. Poika havahtui ajatuksistaan, ja sanoi surkeana: ai niin joo...

Roolileikit kuuluivat alle kouluikäisen hemmon mielileikkeihin. Äiti osallistui leikkeihin ompelemalla asuja. Kerran Esikoinen oli kanssani kangaskaupassa, tarkoitus oli ostaa kankaita uusiin collegevaatteisiin. Kun pääsimme kauppaan sisälle, ryntäsi poika myyjän luo, ja esitteli itsensä. Sitten hän sanoi huolitellulla kirjakielellä: haluaisin tilata tarvikkeet batman-asuun. Hän maksaa ja valmistaa asun. (viittaus ovelle jähmettyneeseen äitiin päin) Äiti ompeli batman-asun viittoineen, huppuineen ja lepakkokorvineen. Pikkuveli sai vihreän robin-paidan ja naamion. Teräsmiesasusta sen sijaan oli pelkkää riesaa, nimittäin Esikoinen putosi puusta. Vaate ei antanutkaan yliluonnollisia voimia ja lentokykyä, sen poika oppi kantapään kautta.

Kantapään kautta tuli oppi monessa asiassa muutenkin. Kun äiti sanoi, että ei kannattaisi hakata päätään seinään, poika meni ja kokeili. Klassinen kieli-rautaan-pakkasella-temppu tehtiin välittömästi sen jälkeen kun äiti oli asiasta varoittanut. Poika meni kylmälle verannalle, ja kohta alkoi kuulua kova parku äi-i uu au-a-aa! Ie-i äi ii oe i-aa! Suomennettuna: Äiti, tuu auttamaan! Kieli jäi kii ovenripaan! 15-vuotiaana poika itki kerran katkerasti: äiti, onks mun pakko aina oppia kaikki jonkin perkeleen kantapään kautta. Vastasin, että siltä vähän näyttää, valinta on sinun omasi.

Kielellisesti poika oli lahjakas jo lapsena, kirjoitti mielellään pitkiä tarinoita ja runoja. Yksi äitienpäiväruno on tallessa, Esikoinen oli 8-vuotias kirjoittaessaan::

Tytön nimi oli Tinja,
taisi olla ninja.
Hyppää kaivon kannelle
toivottaa onnea Hannelelle!

Minusta tuo on kauneimpia runoja, mitä äidille voi kirjoittaa. Korttiin oli myös piirretty kuva kiiluvasilmäisestä tytöstä, joka seisoo minihame päällään kaivon kannella, ja tähtää pyssyllä kohti katsojaa. Hieno! Kertakaikkisen hieno äitienpäiväkortti!

Tokaksvanhin poika (24v) on Esikoisen kanssa kuin yö ja päivä, silti tulivat lapsena hyvin toimeen keskenään. Mutta se onkin sitten uuden tarinan aihe se.