lauantai, 27. syyskuu 2008
Puolukkaretken satoa
Päätin kävellä puolukkapaikkaani terapiametsäni - yhden niistä - kautta. Näitä polkuja tallasin erokeväänä vuosia sitten, sillä ainoa paikka jossa yleensä kykenin olemaan, oli tämä metsä. Piti mennä kokeilemaan, vieläkö rauha asettuu sisälleni kun astelen tätä polkua Omaan Metsääni.
Kyllä vain, puut ottivat minut yhtä ystävällisesti suojiinsa. Tervehtivät oksiaan heilauttaen ja sanoivat: kiva että näytät jo noin paljon paremmalta, taidatkin voida aika hyvin nykyään. Niinhän mie voinkin, vastasin kavereille.
Pikkuruinen suo oli pukeutunut ihan minua varten kauniisiin syyssävyihin. Olisin halunnut kurkata, olisiko siellä ollut karpaloita, mutta suonsilmät näyttivät niin vaarallisilta, että päätin kääntyä takaisin kokeilematta, uppoanko.
Sitten kävelin erämaajärven rantaan, paikkaan jossa istuin erokeväänä itkukivelläni puhuva ihmekoira Manu kainalossa ja vuodatin kyyneleeni kivenkoloon, ne mitä Manu ei ehtinyt poskiltani nuolaista. Kiven koloon kasvoi samana kesänä ihania vaaleanpunaisia vanamoita, kyyneleistä kasvaneita.
Matkani varrelle osui myös kivi, jossa kasvoi lempikasviani kallioimarretta. Miten uljaana ne päivystävät kivellä, vain vähän sammalta kasvualustanaan.
Iloinen yllätys oli tämäkin: luulin että saasteet ovat vähentäneet kiiltomatojen määrää, mutta niitähän oli metsässä vaikka kuinka paljon. Tämäkin oli asettunut polun varteen iltaa odottamaan: tule takaisin pimeällä, kyllä me kavereiden kanssa valaistaan polkua ettet kompastu.
Ai niin, ne puolukat... joku muu oli löytänyt marjapaikkani ja vienyt puolukat, mutta parempi kai niin ettei jääneet metsään mätänemään. Löysin mie 27 puolukkaa, eikös niistäkin pienen puuron keitä?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.