Tammikuussa tulee 24 vuotta Tokaksvanhimman syntymästä. Poika syntyi paukkupakkasilla, mittarissa oli yli 30 astetta, kun toin pienen nyytin kotiin isoveljen ihmeteltäväksi.

Luulin Esikoisen jälkeen, että puheet vauvoista, jotka vain syövät ja nukkuvat, ovat satua. Mutta sellainen vauva oli Tokaksvanhin. Siinä kun Esikoinen vaati isolla parkumisella maitoannostaan tai kuivia vaippoja, Tokaksvanhin yskähteli kopassaan vienosti: mamma kiltti, kunhan muilta kiireiltäsi kerkiät, niin pikkuinen maitotilkka ei olisi pahitteeksi..

Myöhemminkin hän osoittautui itse rauhallisuudeksi. Ja kun aukaisi suunsa, sieltä tuli yleensä täyttä asiaa, turhia ei lörpötelty edes lapsena. Noin nelivuotiaana hän usein asetti pikkuisen pyllynsä keittiön tuolille ja kysyi: äiti, keskusteltaisko taas. Sitten keskusteltiin, milloin eri koiraroduista, milloin vauvojen alkuperästä, milloin siitä, mitä oikea suursiivous pitäisi sisällään, jos äiti edes joskus viitsisi hänen kanssaan sellaisen aloittaa. Koiraroduista hänellä oli selkeä mielipide: on erilaisia koiria, joilla on kaikilla erilainen huumorintaju. Vauvojen mysteeri kiinnosti kovasti, se selvitettiin hänelle siten kuin nelivuotiaalle voi selvittää. Kun sitten odotin kaksosia, olin usein hyvin huonovointinen. Kerran poika taas kuunteli oksentamisen ääniä vessasta, meni vihaisena seisomaan isänsä eteen, laittoi kädet lanteille ja tiukkasi: siekö tuolle menit sen vauvasiemenen antamaan!

Poika oli hyvin pedantti. Kaappien ovet ei saaneet olla auki, roskat piti poimia lattialta ja viedä roskikseen, marjametsästä ei lähdetty kotiin vaillinaisen astian kanssa, ja myöhemmin kouluun lähtiessä hän aamuisin halusi tarkistaa äidin mielipiteen siitä, sopiiko pusero ja housut toisiinsa värien puolesta. Hiljainen hän oli, tarkkailija. Pelkäsinkin, millaisen kapinan ja myllerryksen poika järjestää murkkuikäisenä, mutta silloin hän lakkasi puhumasta melkein kokonaan. Kolme lausetta toistui silloin päivittäin: onks ruokaa, mitä ruokaa, onks sulla rahaa.

Tarkkailun tuloksena tuli usein yhden tai kahden lauseen mittainen kommentti. Katsottiin tv-ohjelmaa, jossa ihmiset esittelivät jotain, missä ovat hyviä. Barbie-nukeille vaatteita valmistava nainen sai Tokaksvanhimman kysymään: kuinka jonkun hermot kestää tuollaista? Vastasin, että kun tekee paljon käsitöitä, myös kärsivällisyys lisääntyy niitä näprätessä. Poika siihen: ai, miksikäs se ei ole tepsinyt siun kohdalla? Kun kävelimme peräkkäin portaita yläkertaan, kuului takaani: tällaiselta tuntuu varmaan autoilijasta kun joutuu ajamaan yksuuntaista katua traktorin perässä... Ja 3-vuotiaana poika odotti joulupukkia aattona ihan muista syistä kuin veljensä. Kun pukki astui ovesta sisään, meni poika pukin viereen ja näytti äitiä sormella: tuo äiti on lähissy meille monta keltaa! Sille ei talvii antaa lahjoja! Totta turisi poika, tosin pukki antoi muutaman lahjan äidillekin säälistä.

Yksi huvittavimpia piirteitä Tokaksvanhimmassa oli ja on ääretön nuukuus. Viikkorahoja ei hassattu hukkaan, ne säästettiin, eikä edes mitään tiettyä tarkoitusta varten, vaan pahan päivän varalle. Nuuka hän on vieläkin, ja jos mulla on rahapula, tiedän kenellä on lainata.

Poika oli 9-vuotias, kun hän kysyi, voitaisiinko avata hänelle pankkitili jonnekin Kirkonkylän pankkiin, jotta hän voisi ihan itse hoidella viikkorahat tililleen. Lupasin, että käydään yhdessä avaamassa tili. Yhtenä päivänä poika tuli touhukkaana koulusta ja ilmoitti, että Osuuspankki on kaikkein luotettavin Kirkonkylän pankeista, sinne avataan hänen tilinsä. Kysyin, että mistä hän arveli, että se on luotettavin. Poika kertoi, että oli koulumatkalla poikennut kaikissa kolmessa pankissa ja haastatellut pankkien virkailijat. Osuuspankin virkailijat olivat antaneet parhaat vastaukset, joten sinne tili sitten avattiin. Myöhemmin poika kiikutti joka perjantai 20 markkaa tililleen, ja ihmetteli minulle, miten ne virkailijat aina huutaa hänelle tervehdyksenä, kun hän vie rahat tililleen, vaikka muita ei virkailijoiden kuoro tervehdi. Sanoin, että he varmaan muistavat sinun haastattelusi ja ovat iloisia, että selvisivät seulasta voittajina. Itse olisin ollut utelias tietämään, millaisia kysymyksiä poika heille asetteli. Tiukkoja ja tarkkoja, sen uskon.

Myöhemmin Tokaksvanhimmasta löytyi osaava bisnesmies. Hän oli yläasteella tehnyt hienon kynttilälampetin, josta sai kiitettävän arvosanan opettajalta. Käytävällä lampetti kädessään hän sai idean ja käveli opettajainhuoneeseen. Hän soitti erittäin tiukkapipoisena pidetyn naisrehtorin summeria ja meni sisälle. "Sie saat ostaa miulta tään lampetin 50 markalla", kertoi poika sanoneensa reksille. Reksi-mokoma oli alkanut tinkiä hinnasta, mutta poika pysyi jämäkkänä: "Siitä hinnast mie en sitten tingi yhtään!" Sen verran kuitenkin Tokaksvanhin antoi reksille periksi, että lupasi mennä reksin kotiin kiinnittämään sen lampetin seinälle samaan hintaan. Niin jätkä myi koulun materiaaleista, koulun opetuksella ja koulun ajalla tehdyn lampetin koulun rehtorille 50 markalla. Eikö tämä osoita liikemiesälyä.

2152397.jpg

Isoveli teki samanlaisen lampetin, muttei myynyt sitä, vaan se on äidin olohuoneen seinässä. Toisen lampetin sai siis reksi, ei äiti.

Kaikenlainen pikkutarkka näprääminen oli pojan lempipuuhaa, ja kaverit, mummut ja pappa antoivatkin hänelle radionsa, kellonsa, taskulaskimensa korjattavaksi. Mutta sitäkään ei suinkaan tehty ilmaiseksi. Niinpä pojasta tuli tietokoneiden kanssa ammatikseen touhuileva näprääjä. Hoitelee tällä hetkellä siviilinä armeijan tietokoneet, yleisen tietoliikenteen ja tutkat kuntoon.

Mies paikallaan! Ihana tyyppi <3