lauantai, 22. marraskuu 2008
Synnytän esikoistani
Ehdin juuri täyttää 27 ennenkuin Vanhimmainen syntyi. Laskettu aika oli minun syntymäpäivänä, 19. päivä, ja yritin puuhastella mahdollisimman paljon sinä päivänä, jotta saisin vauvasta synttärilahjan. Haravoin isoa rivaripihaa (ei ollut siis lunta maassa kuten nyt) ja saunoin kovassa löylyssä. Mitä vielä, ei se itsepäinen vauva suostunut syntymään ennenkuin muutama päivä myöhemmin, ja silloinkin järjesti yllätyslähdön, kun mies oli töissä, ja minä yksin kotona. Tunsin kumartuessani laittamaan telkkaria päälle, että jotain lirisee lattialle, ja tajusin lapsiveden menneen olkkarin lattialle. Sanoin vauvalle tiukkaan sävyyn: hei, vauva, ei tämän näin pitänyt alkaa! Sairaalassa makasin yön tarkkailuhuoneessa toisen äidin kanssa, ja yöllä kumpaakaan ei jostain syystä (?) nukuttanut, joten juttelimme sen yön, ja näin meidän ystävyytemme alkoi siellä synnytysosastolla. 8 vuotta myöhemmin hänestä tuli Kaksosjätkän kummitäti.
Minä sain synnytettyä omani ensin, seuraavana iltapäivänä syntyi vihainen, parkuva, iso poikalapsi, melkein neljä ja puolikiloinen tyyppi. Synnytyshuone oli jossain vaiheessa täynnä kätilöä, hoitajaa, vauvalastakin yksi hoitaja istui hajareisin päälläni työntämässä vatsan päältä vauvaa tulemaan, ja minulle hoettiin: vauva on nyt pakko saada ulos, työnnä ilman supistuksia. Uskomatonta, millaiset voimat nainen saa tuollaisessa tilanteessa, siis työnsin sen vauvan tahdonvoimallani ulos, ja jäin kuuntelemaan, huutaako se. Kurkkasin vauvaa, se oli hiljaa, näin vain sen siniset varpaat, kuin rivi mustikoita. Tajusin heti, että kaikki ei ole ihan kunnossa, ja kun sitten pitkältä tuntuvan ajan päästä kuulin käheän parkaisun, aloin itkeä hervottomasti.
Jostain syystä supistukseni loppuivat juuri silloin kun vauva oli tukalimmassa, ahtaimmassa paikassa, ja oli vaara että se jää ilman happea, siksi oli saatava se ulos nopeasti. Napanuorakin oli kaulan ympärillä, ja nämä asiat oikeastaan tajusin ja sain kuulla vasta kun vauva oli piristynyt ja lopulta terveeksi todettu. Siinä vaiheessa synnytyshuoneeseen ehti paikalle hälytetty lääkärikin.
Ei tullut kelkalla maailmaan kuten äitinsä. Sen huomasi etenkin seuraavana päivänä äidin silmistä. Ne oli täynnä katkenneita verisuonia, punaiset pompulat, niihin kun taisi lasta maailmaan väkisin pusatessa kohdistua melkoinen paine. Onneksi ei jääneet sellaisiksi.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.