Leenuliini heitti mulle, kaikkiruokaiselle ahmatille pahan haasteen: pitää nimetä viisi inhokkiruokaa. Vaikeampi tehtävä, koska pidän melkein kaikista ruoista. Mutta on muutama, joita syön vain jos on pakko.

1. Kaikki maksa- ja munuaisruoat.

Ensinnäkin sen vuoksi, että mietin syödessäni maksaa tai munuaisia, mikä on niiden tehtävä elimistössä. Nehän ovat paskansuodattimia, eikö? Onko niistä poistettu myrkyt, joita niiden tehtävä on suodattaa elimistöstä ennenkuin ne myydään ihmisille ravinnoksi? Eikä ne edes maistu hyvälle, vaan epäpuhtaalle. Maksalaatikko tarttuu ikävästi kitalakeen.

2. Maitolieminen kalakeitto.

En ole hirveästi kalan ystävä muutenkaan, ja jos kala ja maito laitetaan samaan kattilaan, joudun nieleksimään ankarasti saadakseni ruoan alas. Sensijaan lisään nokareen tuorejuustoa kalakeittoon, siitä ei tule äklöä. Kalaa syön, ja se on jopa hyvää, jos se ei maistu liikaa kalalle. Kylmäsavuloheen mulla on oikein himo.

3. Kesäkeitto

Samasta syystä kuin kalakeittokin, maitoliemi on kamalaa keitoissa. Lällyn makuista, vaikka kuinka tekisi keiton torilta ostetuista tuoreista kesävihanneksista ja uusista perunoista.

4. Makaronivelli

Kansakoulun kamalia muistoja. Veteliä, limaisia makaroneja lillui paksussa maitoliemessä. Voi kuvotus! Usein oksentelin tien poskeen koulusta kotiin kävellessäni makaronivellipäivinä. Minulla on saattanut olla silloin jo keliakia, ja sehän pelastaa minut tältä inhokkiruoalta nykyään. En voi syödä tavallista makaronia (saakohan sellaista makaronia enää mistään, mistä se velli tehtiin? Sellaisia paksuja makaroneja?).

5. Veripalttu

Tätäkään en kai saisi nykyään syödäkään, eiköhän siinä ole jotain kiellettyä viljaa? Äiti teki veripalttua oikeasta verestä, jota sai ostaa pulloissa kaupasta. Puolukkahillon kanssa se menetteli, samoin kuin veriletut. Mutta onneksi en joudu enää syömään kumpaakaan, keliakiastani on hyötyäkin.

Kukas haluaa kertoa omista inhokeistaan? Kysäistäänpä Hollyltä, Susikselta (jos se nyt malttaa, kun menee pitkin seiniä), Saanelilta, Mamalta ja Liskonaiselta, löytyykö inhokkeja.

Lopuksi vielä ruokahalua herättävä tositarina 60-luvun terveydenhoidosta:

Äidilläni todettiin paha anemia pikkusiskoni syntymän jälkeen. Mitkään sen ajan rautalääkkeet ei saaneet anemiaa aisoihin, joten lääkäri käski äitiä ostamaan kaupasta verta ja juomaan sitä. Äiti teki näin (hitto kun mua yökkäyttää täällä pelkkä muistelu), ja hän osti kaupasta verta pulloissa ja joi sitä suoraan pullon suusta. Muistan aina, miltä äiti näytti juodessaan sitä, yritti olla ajattelematta, mitä kurkusta alas menee, ja kun oli saanut kulauteltua päiväannoksen alas, oli ylähuulessa verivana, joka inhotti minua kaikkein eniten. Mutta anemia parani.

Ei, nyt on mentävä vessassa käymään, yrjöttää!