Viime viikonloppu meni ristiriitaisissa tunnelmissa. Olimme siskojen kanssa tyhjentämässä äidin ja isän kotimökkiä. Pihaan oli tuotu siirtolava, ja oli pakko heittää lavalle paljon tavaraa. Ihan siitä syystä, että se mökki on suureksi osaksi täynnä mihinkään kelpaamatonta rojua. Nuuka, rutiköyhä pariskunta kun oli laittanut kaiken talteen. Korostan: kaiken.
Mutta mikä oli ihanaa: mun pikkutarkka äitini, jolla muisti pelasi loistavasti ihan loppuun saakka, oli merkinnyt lapuilla ja pidemmilläkin tarinoilla monta vanhaa esinettä ja tekstiiliä. Tarinat olivat tämän kaltaisia: tämän maljan isäni ja äitini saivat kihlajaislahjaksi (antajan nimi) vuonna 1923. Tämän saimme häälahjaksi (antajan nimi) vuonna 1946. Tämän ryijyn olen kutonut alunperin nojatuolien päällä pidettäviksi peitteiksi vuonna 1946. Langat kehräsin oman lampaan villasta, värjäsin ne vihreäksi, ja ruusukuvioiden langat on vanhasta villatakistani, jota pidin koulussa 1930-luvulla, ja jonka purin villapaidan raitalangoiksi, ja paidan mentyä rikki, sain punaisen langan vielä ryijyyn... jne, tarinoita ja lappuja oli paljon, äiti on vuosia tehnyt arkistointia meitä jälkeläisiä ajatellen.
Lastenlapsille oli pieniä paketteja, osa mulle tulleita on vielä antamatta. Kaksoslikka avasi eilen pienen kirjekuoren. Sisällä oli tytön vaaleanpunainen tutti ja kirje. Tutti oli unohtunut mummulaan, ja Tokaksvanhin ja mummu keksivät säilyttää tutin niin että sen voi antaa häälahjaksi . Tokaksvanhin on kysellyt siellä käydessään mummulta myöhemminkin, että ethän vain ole paljastanut meidän salaisuuttamme. Naimisiin ei Kaksoslikka ole vielä ehtinyt, joten tutti tuli annettua vähän etuajassa.
Jaoimme tavarat siskojen kanssa täydessä sovussa; rahallisesti arvokasta tavaraa ei ollutkaan, mutta jokaiselle jokin muistoesine oli tärkein, ja hän sai sen. Suuri osa tavaroista on vielä siellä mökissä, mutta osan toin jo mukanani.
Esimerkkeinä aarteista:
Mun mummon 1930-luvun hautajaismekko, jossa itse tanssin vanhojentanssit vuonna 1974. (ennen kuin vanhojentansseista tuli kalliiden mekkojen pukeutumiskisa; siihen aikaan kaikilla oli aidot vanhat vaatteet)
Arabian tuulimyllykannu tuli mulle, samoin jotain muuta vanhaa arabiaa. Löytyi myös Arabian ruusu-ruokalautasia. Arvaatte varmaan, että mökille..
Kahvikupeista olisin saattanut vähän tapellakin, jollen olisi saanut näitä Mun mielestäni kauneimmat kahvikupit mitä olla voi. Arabiaa nämäkin, mutta sillä ei ole merkitystä, vaan sillä, että ihailin näitä jo lapsena. Mökillehän nämä tietenkin lähtee. (kuten myös aivan ihana punnus-ruusukello, joka jäi vielä sinne, mutta josta siskot olivat yhtä mieltä: se kuuluu mun mökin tupaan).
Jotain papereitakin kävin läpi, ja siellä oli tehty isän kansio erikseen. Päällä luki teksti, että jälkipolville isän historiaa. Yllätyin, kun löysin sieltä isän kirjoittamia sotamuistoja. Sota oli isän trauma, ja sodasta ei puhuttu. Mutta kuitenkin hän oli, ilmeisesti joskus 1980-luvulla kuitenkin kirjoittanut kokemuksistaan. Kansiossa oli myös tämä:
(samaan kuvaan laitoin noita äidin ompelurasiasta löytyneita ikivanhoja silmäneuloja )
Sotilaspassista käy ilmi, että isä on taistellut Rajajoen ja Suomenlahden lohkoilla, sekä Kuuterselässä ja Talissa. Ja haavoittuneena viety sotasairaalaan 8.7.1944. Kolme vuotta isä ehti sodassa olla.
Löytyi myös äidin kokoama paketti mun vanhoja kouluvihkoja ja piirustuksia. Matikanvihko viidenneltä luokalta
Hups!
Ja vanha ainevihko. Huomaatteko, missä olin lahjakas ja missä en
Tulipas materialistinen postaus, ja luulen että näitä muistoja kaivaessani teen lisää vastaavia.
Totesin siskoille, että me on saatu vanhemmiltamme mittaamattoman arvokas henkinen perintö. Meistä tuli aika mahtavia tyyppejä Isä ja äiti elivät rutiköyhinä, siis todella köyhinä koko elämänsä. Mutta heillä oli luovuutta, meillä soitettiin, laulettiin, kirjoitettiin, runoiltiin, tehtiin käsitöitä... sellaista perintöä ei korvaa mikään raha eikä tavara.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.