Opettavainen tarina:

Tämä kannattaa etenkin nuorempien kanssakulkijoiden lukea tarkasti. Tämä on tarina Hannista, tuosta sisupussista, joka luulee pelkällä sisulla ylittävänsä kaikki elämän esteet. Niinhän on tähän saakka hyvin usein tapahtunutkin. Mutta reilu neljä vuotta sitten alkoi tapahtua asioita, jotka meinasivat pistää sisupussinkin turvalleen. Alkoi mummotauti.

Ensin salakavalasti hiipien. Kesäkuumalla Hanni alkoi hikoilla enemmän kuin kanssasisaret, mutta Hannilla nyt vain sattuu olemaan hyvin toimivat hikirauhaset, joista 95% sijaitsee päässä. Ja oli järjestettävä tuplarippijuhlatkin Kaksosille, olihan siinä aihetta hikoiluun.

Mutta kun muukin naisellinen toiminta alkoi vähitellen hiipua, päätteli Hanni, että Se on sitten alkanut: mummotauti. Mutta so what, Hannihan hoitaa tämänkin jutun sisullaan ja luomuna. Tässä mitään konsteja käytetä, hikoillaan niin kauan kuin hikoiluttaa. Hanni söi kalaöljyjä ja yritti liikkua enemmän, huolimatta siitä, että paino pomppasi muutaman kilon ylöspäin. Yritti syödä soijaakin, kun se kuulemma pelastaa Aasian naiset tältä kurimukselta. Paskapuhetta, päätteli Hanni. Soija ei tehnyt sitä eikä tätä vaikutusta, joten Hanni päätteli, että Aasian naiset nyt vain on kasvatettu ja koulittu niin miehiä miellyttämään, että he eivät uskalla hikoilla julkisesti, saati sanoa että nyt vit.... köh, potuttaa niin maan perkeleesti kaikki!

Hannia nimittäin alkoi vit.... no, te tiedätte, vähän kaikki. Mikään ei tuntunut enää miltään, Hanni menetti vähitellen oman optimisminsa, toiveikkuutensa, aloitekykynsä, organisaatiokykynsä, voimansa, topakkuutensa. Hanni yritti olla kuten ennenkin, syntyi käsitöitä, puutarha tuli hoidettua, vaatteet pestyä, koti siivottua. Mutta kaikki vaati hirmuista ponnistusta. Hanni löysi itsensä muutamana aamuna jopa miettimässä sängyssään syytä, miksi pitää nousta ylös. Hanni ei ollut enää omaitsensä Hanni.

Ja asia sinänsä oli nuo fyysiset vaivat. Kuuma aalto, kuulkaas, ei ole mikään pelkkä hikipuuska, vaan se alkaa tuntua jo hiukan ennenkuin akkaa viedään: sydän alkaa hakata, tulee valtava jano, ja sitten pukkaa hiki päähän, valuu kaulaa pitkin norona, käsivarret työntää ulos hikipisaraa. Ja olo on niin voipunut, että Hannikin joutui välillä istahtamaan ja odottamaan, usein jopa pää polvissa, että henki taas kulkee ja sydän rauhoittuu. Ja tätä pahimmillaan ympäri vuorokauden varttitunnin välein. Laskekaa siitä, montako kuumaa aaltoa se tekee vuorokaudessa.

Yöt Hanni makasi froteepyyhkeen päällä, toinen pyyhe vieressä kuivaamista varten. Hanni ei muuten liioittele pätkääkään tätä kertoillessaan. Ja asia sinänsä oli lonkka- ja nivelkivut. Särky oli jatkuvaa, sekin herätti öisin, sai aikaan sen, että lonkan päällä ei voinut nukkua sitä vähää, mitä nyt siinä tilassa nukutaan. Ei muuten paljoakaan.

Hanni pidätteli koko ajan raivoaan. Ai mitäkö kohtaan? No yleisraivoa kaikkea kohtaan. Jos Hanni olisi päästellyt kaiken sisällään olevan paskan ulos, olisi koko ämmä räjähtänyt kappaleiksi ja siivo ollut melkoinen. Siispä Hanni painui välillä metsään, silloin kun raivo alkoi pursuta yli äyräiden ja vaarantaa kanssaeläjien henkeä. Ainoastaan siellä pystyi rauhoittumaan.

Hanni oli ennen pursuillut elämäniloa, innostusta kaikkeen, pienimpäänkin juttuun, käsitöihin, tapahtumiin, ja nyt mikään ei tuntunut miltään. Pään täytti musta mömmö, joka esti asioiden sujumisen. Pelkkä pyykkikoneen täyttö ja käynnistys ei tahtonut sujua. Kämpässä alkoi vähitellen vallita kaaos, josta Hanni syytti Kaksosia. Liikkuminen oli kipujen vuoksi aina vaikeampaa, aamuisin piti portaatkin tulla alas hitaasti, joka portaalle kaksi kertaa tallaamalla, mummojen tapaan.

Sitten alkoi elämänmuutos olla edessä. Koti myyntiin, uutta tilalle, lapset maailmalle. Hanni pelkäsi tuota monta kuukautta etukäteen. Tästä ei selviä!

Siispä Hanni antoi periksi. Viides vuosi paskaa menossa, olo on mennyt koko ajan hullummaksi, ja ties vaikka toiset neljä vuotta vielä edessä. Elämä ei suju, elämä ei ole edes enää elämisen arvoista. Hanni ei edes muistanut enää, millainen oli oikea Hanni. Oli aika luopua periaatteistaan hoitaa tämä luomuna, ja Hanni tilasi ajan gynelle. Ensimmäinen aidosti viisas päätös yli neljään vuoteen.

Gyne oli ihana nainen, ymmärtäväinen, ja loi hyvin pitkän silmäyksen Hanniin, joka selitti, että nyt on ollut kuumien aaltojen suhteen vähän helpompaa, hikipuuska tulee vain kerran tunnissa. Gyne kysyi: miten usein ne sitten pahimmillaan on tulleet. No vartin välein, vastasi Hanni. Gyne ei sanonut siihen mitään..

Gyne, saatuaan kuulla, että Hanni ei tupakoi, Hannin suvussa ei ole sydän- verisuonitauteja, ei rintasyöpää, Hannilla ei ole koskaan ollut sydänoireita. ei verisuonitukoksia, eikä ole kolestroli koholla, ja kaksi rintakyhmyäkin on neulanäytteillä vaarattomiksi todistettu, kirjoitti reseptin. Reseptiin on ruksattu kohta: kyseessä on sairauden hoito. Siltä Hannista tosiaan tuntui: tämä oli voimat vievä sairaus, paskaa jauhavat ne, jotka sanovat tämän kuuluvan naisen elämään luonnollisesti. Jos Hanni olisi livenä tavannut sen valopään, joka jossain naistenlehdessä julisti, että vaihdevuosista pitää nauttia, olisi se ämmä kahta silmämunaa köyhempi. Hanni olisi raivoissaan varmaan repinyt ne irti päästä ja paistanut pannulla Viiville päivälliseksi. Paskaa mummotauti oli, monen monta vuotta. Täyttä helvettiä.

Hanni sai gynellä käytyään samana päivänä liimata tarran perseeseensä. Sitten jäätiin odottamaan vaikutusta. Palaako migreeni, tuleeko muita sivuvaikutuksia. Jännää.

Meni vajaa kaksi viikkoa. Hikoilu loppui, maailmaan palasivat värit, vauhtia alkoi tulla, aloitekyky palasi, miljoonat suunnitelmat alkoivat muhia päässä, kaikkea kivaa pitää ehtiä tehdä ennen kuolemaa. Hanni innostui kaikesta, kuten ennenvanhaan, ja aidosti, ei vain ponnistusten jälkeen väkipakolla. Lonkat paranivat! Sormet toimivat aamuisin ilman, että niitä täytyisi pitää lämpimässä vedessä kymmenen minuuttia. Liikkuminen helpottui! Hikipuuskat olivat melkein poissa (ei kokonaan, mutta koska oireet olivat niin massiiviset, Hanni arveli että niiden poistamiseen tarvittaisiin kolme perselaastaria kerralla). Eikä ainuttakaan sivuoiretta, ei edes sitä migreeniä. Tämä kaikki 12 eurolla kuussa.

Hanni touhottaa nyt hulluna kaikkea sitä, mikä jäi neljän ja puolen vuoden aikana tekemättä, tai tuli tehtyä väkipakolla. Hanni nauttii täysillä elämästä, kivuttomasta. Hanni hikoilee lähinnä lenkkipolulla ja saunassa. Ainoa mitä Hanni katuu, on se oma jästipäisyys, joka esti menemästä lääkäriin ja hakemasta apua. Mummotautiin on olemassa parannuskeino, ja koska Hannilla ei ole terveydellisiä esteitä, apu otettiin kiitollisuudella vastaan.

Toivottavasti joku ottaa tästä opikseen, eikä ole  kuin Hanni, joka ei moneen vuoteen elänyt täyttä elämää, vaikka niin osasi itselleen vakuutella. Tyhmä Hanni!