Huomenta, kultsipuppelit!

En olekaan pitkään aikaan muistellut vanhoja. Eräässä blogissa vierraillessani aloin muistella erästä kesätyöpaikkaani, jossa olin vähän yli kaksikymppisenä. Voin sanoa, että sen kesän jälkeen muuttui moni asia, lähinnä pääni sisällä.

Kansanedustajien paljon puhutuista torkkupeitoistahan tämä ajatustenvirta sai alkunsa. Itse olen henk koht sitä mieltä, että suurituloiset kansanedustajamme, jotka Suomen kansa, siis me äänestäjät, olemme palkanneet hoitamaan meidän yhteisiä asioitamme, voisivat ostella peittonsa ihan omilla rahoillaan, ja torkkua töissä itse kustantamiensa peittojen alla.

Joku sitten laski esimerkkinä, mitä rahalla saisi vähäosaisille. Saisi vaikkapa viisi vuokrakaksiota vuodeksi asunnottomille. Saisihan sillä jotain muutakin niille, joilla ei ole. Kansanedustajat tuskin kuuluvat tähän paarialuokkaan, jolla ei ole asiat kovin kummoisesti. Kyse ei edes ole suomalaisten kateudesta, kuten jossain yritettiin esittää. Kyse on suomalaisten oikeudenmukaisuudesta.

On esitetty, että asunnottomat ovat itse aiheuttaneet tilanteensa, eivätkä tarvitse yhteiskunnan apua. Jep, näinkin voi sanoa, jos ajattelee, että elämäänsä pystyy hallitsemaan. Nämä, jotka rumin sanoin haukkuvat laitapuolen kulkijoita, nostavat näin itsensä heikomman yläpuolelle, ja nyrpistävät nenäänsä: ne haiseekin pahalle...

Olin aika suojeltu ja pumpulissa kasvanut maalaistyttö, kun lähdin Helsinkiin kesätöihin, taisin olla iältäni 21. Tätini, isäni vanhin sisko, oli johtajana talossa, jossa asui enemmän ja vähemmän vakituisesti naisia, joilla oli viina- ja joillain huumeongelmia. Jos sanon rumasti, siellä asui Helsingin pahimmat puliakat. Sinne menin oppimaan elämää kolmeksi kuukaudeksi.

Luin töitä aloitellessani naisten tarinoita, jotka oli kirjattu arkistoon. Niitä lukiessani tajusin, että kukaan ei voi vannoa, että elämässäni tulee menemään kaikki siten kuin itse päätän ja haluan. Elämää ei voi hallita, elämä heittää välillä turvalleen, ja joku - ei meitä selviytyjiä huonompi ihminen - ei välttämättä pääsekään ylös, vaan jää sinne mutaan. Ja aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat tallata kaatuneen vielä syvemmälle. Jollei muuten niin loukkaavilla sanoilla.

Sinä kesänä opin, että alkoholismi on tosiaan sairaus. Mulla sitä sairautta ei ole, mulle ei ole juomisen himoa, ei tarvitse taistella kaupan oluthyllyn luona kiusausta vastaan, tai lähteä polkemaan alkoon vähän ennen sulkeutumista, jotta saisin viikonloppujuomani ostettua. Mutta se johtuu vain siitä, että mulla ei ole sairautta nimeltä alkoholismi. Ja ne, keillä sairaus on, kärsivät siitä, juominen ei ole hauskanpitoa, se masentaa, vie rahat, ihmisarvon ja lopulta hengen. Alkoholismiin sairastuneet ovat onnettomia, enkä sinäkään oppikesänäni kuullut kertaakaan naisten ylistävän viinanjuonnin ihanuutta. Sen sijaan kuulin riipaisevia tarinoita, näin yritystä nousta suosta, ja näin melkein poikkeuksetta yritysten epäonnistumista.

Taloon tuli mun ikäinen tyttö toipumaan huume-viinahelvetistä, sekä parantelemaan poikaystävän potkimia mustelmia. Tyttö oli ensimmäinen nuori alkoholisti, jonka elämässäni olin tavannut. Tyttö oli raskaana. Ei mulla, toisella melkein-lapsella edes löytynyt sanoja auttamaan, kun kuuntelin tytön kertomusta siihen astisesta elämästään. Mulla oli opiskelupaikka, johon palata kesän jälkeen, tytöllä ei ollut mitään. Vain kohdussa kasvava lapsi, jonka elämän ennusteet eivät kovin kummoisilta näyttäneet.

Luin eräästä, agressiiviseksi tiedetystä naisesta tarinan: hänet oli adoptoitu vauvana ulkomaille, hienoon aatelisperheeseen. Koulutuksen hän sai Sveitsissä sisäoppilaitoksessa, nainen puhui sujuvasti edelleen montaa kieltä. Mutta hänen kasvattiäitinsä ei lopulta jaksanutkaan hoitaa vauvaa, vaan vaiensi itkun rauhoittavilla lääkkeillä. Ilmeisesti siitä sai alkunsa kierre, joka lopulta johti Suomeen ja siltojen alle asumaan. Sanamukaisesti.

Suurin osa oli puistoissa, kaatopaikan reunamilla, asematunnelissa majailevia naisia, jotka välillä kävivät hakemassa apua talolta, saivat sieltä pienen huoneen, jos sellainen oli vapaana, loput käännytettiin ovelta takaisin. Muutama nainen pystyi asettumaan huoneeseensa pidemmäksi aikaa, pari oli raitistunutkin, mutta ne jotka tulivat muutaman viikon reissuiltaan talolle, olivat aika kurjassa kunnossa. Kun joku pyrki sisälle, hänet otettiin sinne, jos tilaa oli, sitten kumihanskat käteen, tulija autettiin kylpyyn, pissa- ja kakkahousut vaihdettiin kuiviin ja puhtaisiin, ja eteen laitettiin soppalautanen. Sellaista kiitollisuuden määrää saa hakea, mitä sai osakseen nämä tehtyään.

Kerran, työvuorossa ollessani eräs nainen raahusti pihaan. Outo nainen, hakattu aivan hirveään kuntoon. Lopulta, jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä oli ihan tuttu, talon vakioasukas, mutta koska  molemmat leukaluut olivat poikki, koko naama turvoksissa, ja naisen lasisilmä oli lyöty pään sisään, en tunnistanut "Sirkkaa". Kysyin, miksi hän ei mennyt sairaalaan. Ambulanssimiehet eivät olleet ottaneet pissaista naista kyytiin. Viinapullosta syntynyt riita oli saanut aikaan tappelun, jonka "Sirkka" ilmeisesti hävisi.

Talossa oli usein kahakoita, joskus poliisit tulivat hakemaan rähinöitsijän. Taloon pyrkivä piti aina tarkistaa, ottaa pois pullot ja teräaseet, ja yövuorossa piti nukkua siten, että näki ovelle, eikä pää ollut ikkunan alla, jotta mahdollisesti sisään lentävä kivi ei vahingottaisi. En paljoa yövuoroissa nukkunut.. Viina oli sekoittanut monen pään lopullisesti.

Hauskojakin tapahtui. Eräs nainen"Irina"  tuli  taloon lauantai-iltana, suunnilleen selvinpäin. (humalaisia ei saanut sääntöjen mukaan ottaa sisälle) Tarkistin, ettei hänellä ollut pulloa. Jonkin ajan päästä nainen sanoi lähtevänsä tekemään saunavihtaa; talossa saunottiin lauantaisin. Saunan jälkeen alkoi "Irinan" huoneesta kuulua aina vain kovaäänisempää laulua, ja tajusin, että nainen on ympäripäissään. Lopulta hän tunnusti, tuhdissa humalassa jo ollessaan, että oli piilottanut viinapullon puun juurelle, ja tehnyt saunavihtansa sen pullon ympärille, ja siten salakuljettanut lauantaijuomansa sisään

Olin viettänyt melko railakasta opiskelijaelämää edellisen vuoden. Ylenpalttinen juhlinta loppui sinä kesänä. Näin liikaa, kuulin liikaa tarinoita, jouduin hoitamaan ihmisraunioita. Se oli hyvää elämänkoulua nuorelle tytölle, vaikkakin aika rankkaa.

Kesän loputtua ihmettelin erästä asiaa: miksi kaikki talossa tapahtuneet rettelöt ja tappelut, poliisien vierailut ja kärhämät tapahtui aina muiden työvuorossa, ei koskaan minun. Eräs talon asukkaista oli kertonut syyn tädilleni: kun talon naiset näkivät, että töihin oli otettu nuori, viattoman oloinen tyttö, he päättivät epävirallisessa kokouksessaan, että mun työvuorolla ei tapella eikä puukot heilu. He halusivat säästää mua näkemästä liikaa, joutumasta selvittelemään isoja riitoja. Eikö tuo ollut inhimillistä? Paljon inhimillisempää kuin se kohtelu, mitä naiset itse useinmiten  joutuivat kokemaan?