Aamulla mennessäni postilaatikolle huomasin, että ilmassa on selvä syksyn haju. Sellainen, joka toi mieleen muistoja koulun alkamisesta alakoululaisena. Mie taapersin monen kilometrin koulumatkani parina ensimmäisenä vuotena jalkaisin, ja uskokaa vain, olin tosi kääpiö. Ekaluokkalaisena painoin 17 kiloa, ja muistan, että olin aivan väsyksissä aina iltapäivällä kotiin päästyäni. Rääpäles.

Koulumatkalla kuljin osan matkaa oikopolkuja myöten, tarkkailin metsää, kasveja, ääniä, hajuja, ja se kai istutti minuun parantumattoman metsänälän. Koskaan en muista pelänneeni, metsä toi aina turvan. Mulla oli erityinen suojelupuu, valtavan iso ja vanha kuusi, jonka alimmat oksat painuivat niin alas, että niistä tuli suojaisa maja. Siellä hoidatin pahan mieleni pois, ja iltaisin sain unen, kun kuvittelin olevani siellä kuusen alla. Löytäisin sen puun paikan vieläkin, jos menisin etsimään. Ehkä joskus menenkin, vaikka kuusi tietenkin on kaadettu.

Mökin ympäristössä on tosi kaunista, mäntyista kangasmetsää kilometritolkulla. Kuljen siellä ihan mielelläni, mutta kyllä oikea sielunhoitometsä on kuusimetsä, sammaleinen ja hämärä.

Tämä syksy on erilainen moniin vuosiin. Kukaan ei lähtenyt kouluun elokuussa, ensimmäinen tällainen syksy yli 20 vuoteen. Koulun alku on aina ollut vähän juhlavaa, ja rytmittänyt mukavasti vuodenajat ja elämän, etenkin silloin kun olin itse vielä opettajan työssäni (no siitä kyllä on TOSI kauan).

Sille entiselle työlleni ja ammatilleni laitoin viimeisen niitin eilen: olin myynyt pianoni pois, löytänyt sille - arvokkaalle soittimelle - hyvän kodin, jossa sitä osataan arvostaa ja jossa sillä soitetaan paljon. Eilen piano haettiin pois. Mietin, miltä tuntuu, ja totesin, että ei miltään, ei ainakaan pahalta. Kaksoslikalla on uusi, hieno sähköpiano, jonka ottaa mukaansa kun lähtee kotoa, mie en enää soita, en tule enää koskaan soittamaan. Pianon aika oli lähteä. Surutyöni - rajun - olin tehnyt silloin, kun ammatistani ja oppilaistani jouduin luopumaan.

Pianon myynti oli lähtölaukaus uusille suunnitelmille. Kaksoset alkavat jossain vaiheessa muuttaa omilleen, ajankohtaa en vielä tiedä, en hätistele lähtemään.  Kaksosjätkä lähtee talvella armeijaan, ja Kaksoslikka pitää välivuotta, kun opiskelupaikka sinne ainoaan kouluun, minne hän haluaa, ei auennut eka yrittämällä varasijaa pidemmälle (ollaan ihan tyytyväisiä varasijastakin, antaa uskoa ensi kevään pääsykokeisiin). Osa-aikainen siivoustyö kelpasi tytölle, saa vähän omaa rahaa, ja samalla voi katsella, löytyisikö jotain kokopäiväistä työtä talven ajaksi.

Ja mie olen laskenut rahojani toivossa, että ne lisääntyisivät laskemalla. Ei lisäänny. Lopulta, monenlaisen vääntämisen ja laskemisen ja suunnitelman jälkeen olen päättänyt, että myyn tämän kotikodin, maksan päältä mökkilainan pois, ja menen vuokralle. Olen lapsille ilmoittanut, että perintöä ei tule, mamma tuhlaa kaikki rahansa ennen kuolemaansa, ja he ovat hyväksyneet tämän tosiseikan, jopa kannustaneet tekemään uudenlaisen ratkaisun.

Alunperin olin ajatellut, että kun myyn tämän, jätän itselleni vähän hätävaraa ja mökin rempparahaa tilille, ja otan vielä pienen asuntolainan. Mökille en tule vakituisesti muuttamaan, se ajatus ei tunnu omalta (vaikka monet sitä tarjoavatkin). Mutta sitten laskin, että pienellä eläkkeellä eläessäni joutuisin luultavasti käyttämään sitä hätävaraani lainan lyhennykseen, ja mökin rempat vievät siitä ison osan, joten muutaman vuoden kuluttua olisin taas rahaton - ja veloissa edelleen. Olen alle kolmekymppisenä alkanut lyhentää asuntolainaa, ja olisin yli 70, kun saisin lopulta lainani maksettua. Ja olisin edelleen rahaton, ja jatkuvasti pelko perseessä, että jokin katastrofi, pienikin kaataa talouden.

Sellaista pelkoelämää olen elänyt viimeiset 8 vuotta, ja yhtäkkiä tajusin, auton levittyä, että en jaksa enää. Rahat, jotka sain pianosta eivät riitäkään mun ja kaksosten vaatehankintoihin ja kuukauden ruokaan, kuten olin laskenut. Ne menee sen saatanan koslan jakoketjun ja rattaan korjaukseen. Tai meni jo. Enkä mie jaksa miettiä kaupassa joka hiton omenaa, että voinko ostaa, vai kaivanko tuolta tarjouslaatikosta mustuneita banaaneja. Itse asiassa mie olen ylpeä siitä, miten olen saanut rahat riittämään, persnahastani repinyt lyhennykset tämän kodin asuntolainaan, maksanut kolmen nuorimman koulumaksut, syöty on joka päivä, ja laskut hoidettu. Mutta toisaalta, mun uusimmat rintaliivit taitaa olla viime vuosituhannelta, mie en osta itselleni mitään. Joskus kaupassa ihan itkettää.

Niinpä mie päätin hoitaa asiat niin, että mulla on kerrankin vähän väljempää. Tottakai tili alkaa huveta vähitellen, mutta mulla on mökki takaturvana (tietenkin myyn sen vasta äärimmäisessä hädässä), ja saan kuitenkin eläkettä lopun ikäni, onhan se hyvä raha sekin.

Tällainen pitkä tilitys näin aamutuimaan. Oli helpotus, kun tajusin, että mie SAAN lopettaa tämän velkaisen elämäni ja maksaa kaikki velat päältä pois, ja jää rahaa vähän helpompaan elämään. En ole juurikaan rahapulaani itkenyt, en edes kavereilleni, vaikka kaikki toki arvaavat, että kusessa olen ollut.

Nyt kun tein ratkaisun tajusin, että olen aivan loppu! Eiköhän useimman asian kanssa päde se, että kun pohja tulee vastaan, on alettava keksiä ratkaisuja.

Mulla se pohja tuli auton venyneen jakoketjun muodossa.