Yritän tässä pakkaamisen lomassa vielä, saisinko lähtemään yhden postauksen.

Elli, kohta 15 vee, on elänyt perheessämme 8-viikkoisesta rääpäleestä saakka. Koska asuimme maalla, lapset juoksivat ovissa eestaas, ovet ja ikkunat oli kesäisin auki, sai Ellikin luvan opetella ulkokissaksi. Sen vuoksi olin aika varma, että tämä neurootikko-luonteinen kattimme ei sopeudu sisäkissaksi kerrostaloon. Olin oikeastaan varma, ettei se kestä edes muuttoa toiseen asuntoon. Se tosiaan on neurootikko.

Viimeisinä päivinä ennen sen muuttoa se ei juurikaan tullut enää sisälle, aavisti tietenkin jotain, eikä kodissa ollut edes kunnon nukkumapaikkaa. Toin sen tänne sinä iltana, kun muuttomiehet olivat tuoneet päivällä tänne huonekalut. Sinänsä operaatio on jo yksin saada kynsivä ja tappeleva kissa koppaan. Systeemi on se, että koppa laitetaan pystyyn, kissa pudotetaan sinne takapää edellä, luukku kiinnin,  ja sitten vasta käännetään koppa oikein päin. Toin mouruavan, kiukkuisen kissan autolla tänne, avasin kopan oven olkkarissa ja laskin sen omaan tahtiin tulemaan ulos. Se tuli, hiiviskeli epäluuloisen näköisenä lattialla, ja paukkasi suoraan keittiön ikkunalaudalle tunkemaan itseään avoimen ikkunan raosta pihalle (2.krs). Mietin, että tästä ei todellakaan mitään tule. Yön se nukkui mun makkarissa kissan mentävässä kolosessa seinän ja pahvilaatikon välissä.

(on se siellä, häntäpää näkyvillä)

Seuraavan päivän se hiippaili sängyn alustoja, sohvan alustoja, piirongin alustoja pitkin ja oli selvästi aivan pihalla. Yöksi en ottanut sitä makuuhuoneeseen, ja aamulla kun heräsin, se oli ovella vastassa, sanoi, kuten se aina aamuisin sanoo "terrrrrrve" ja kysyi, saako tässä talossa tuoretta ruokaa ollenkaan. Se söi kaksi kupillista ruokaa, pesi naamansa ja asettui elämään eläkepäiviä sisäkissana. Ilmeisesti se on helpottunut, kun ei enää tarvitse häätää vonkaavia kolleja eikä kissanmuroja pölliviä siilejä pihapiiristä, ja hiirestyksenkin voi jättää nuoremmille.

Lempipaikkana on ikkunalaudat, joissa on lämmin istuksia ja tarkkailla pihaan ilmestyvää jättirusakkoa, joka tulee päivittäin ahtamaan itsensä täyteen apilaa.

Ja ihana on myös karvata mamman uutta päiväpeittoa, asettua lokoisaan asentoon, laittaa häntä kauniisti koukkuun ja uneksia kissanunia, jahdata lintuja ja päästäisiä, mutta oikeasti ei tarvitse vaivautua muuta kuin kääntämään välillä kylkeä.

Oikeastaan Elli taitaa miettiä, että minkä ihmeen takia aikaisemmin piti mennäkään pihalle, etsiä vaivalla itselle pissapaikka, kun nyt voi syödä, maata ja pissiä laatikkoon, joka tyhjennetään ja pestään puhtaaksi. Elli elää varmaan vielä monta vuotta ihan vain siitä riemusta, että vihdoin pääsi eläkkeelle ja viettämään oikeita kissanpäiviä.