1983849.jpg
Ensimmäinen kirjoitukseni lensi helvetin kuuseen, ja kävin vähän puhkumassa kiukkuani imurin kimpussa, nyt kestän ehkä uuden yrityksen. Uutta valokuvaa en jaksa ottaa eilisestä tekeleestäni, vaikka tästä tuli vähän hailakka. Todelliset värit ovat paljon voimakkaammat. Mallin nimi on mongolian solmu, kuvaan vain ei tullut näkyviin se, miten mallissa kankaat kiertää toistena alta ja päältä saaden tosiaan solmujen tai punoksen  vaikutelman aikaan. Mallista tuli niin nätti, että ajattelin tehdä näitä enemmänkin, ja jos kankaat riittää, teen keittiön pöytään kuusi tablettia.

Kun aamulla kirjoitin ensimmäistä versiotani, tuli viereeni tällainen otus kalkkuna suussaan pyytämään: otatko, mamma toisesta päästä kiinni, niin kisataan vähän:
1983850.jpg
Viivi on perinyt kalkkunansa edeltäjältään tolleri-Manulta. Manulle tämä kalkkuna oli jo toinen, se ensimmäinen, tätä isompi kalkkuna, oli Manulle maailman tärkein lelu, ja sellaiset lempilelut se hautasi entisen kotimme autotallin taa. Siellä on varmaan edelleenkin lelu poikineen.

Manua muistellessa tulee aina ensimmäisenä mieleen tämä  tarina:

Oli kevät 2002. Olin juuri saanut tietää, että miehellä on taas toinen nainen, taisi olla nainen numero 137, mutta tämän naisen kohdalla tajusin, että en jaksa tällaista elämää enää. Mies jäi asumaan Aasiaan, missä oli kahden vuoden työkomennuksella, ja mie jäin neljän lapsen kanssa yksin. Olin peloissani, yksin, väsynytkin. Olin ehtinyt aloittaa remontin yläkerrassa, joten jouduin nukkumaan patjalla olohuoneen lattialla.

Heräsin aamuyöllä, ja muistin taas, mitä oli tapahtunut, ja aloin itkeä. Kuului kynsien rapinaa, ja Manu tuli keittiöstä katsomaan, mitä itken. Se istahti patjani viereen tarkkailemaan, pää kallisteli puolelta toiselle, kun se koiranaivoillaan mietti: voi miten mammalla on paha mieli, mitenköhän sitä lohduttaisi. Sitten sen silmistä näki, että se keksi jotain. Se nousi ja lähti takaisin keittiöön.

Hetken päästä se käveli takaisin olohuoneeseen, suussaan poikittain iso, ruma kumikalkkuna. Se tuli viereeni, ja hellästi laski rakkaimman aarteensa tyynylle pääni viereen. Sitten se istui katselemaan, auttaako kalkkuna yhtään.

Auttoi se, auttoi paljonkin. Alkoi ihan naurattaa tuon viisaan ystäväni oivallus. Tajusin, että eihän mulla ole mitään hätää, kun Manu pitää noin hyvää huolta. Loppuyö me nukuttiin kaikki kolme vierekkäin, päät samalla tyynyllä: minä, Manu ja Kalkkuna.