Seuraa yhteiskunnallinen juputus.

Äitinihän joutui reilu vuosi sitten lähtemään rakkaasta mökistään ja muuttamaan palvelutalon yksiöön. Toki äiti ymmärsi, ettei enää yksin pärjää alkeellisessa mökissä, ja hän sopeutuikin suhteellisen hyvin asumaan siellä. Hoitajista suurin osa on loistavia työssään, paria poikkeusta lukuunottamatta. Äidillä kävi oma hieroja / fysioterapeutti kuntouttamassa mummua kävelykuntoon, ja jonkin verran äiti jo kävelikin omin jaloin, jopa ruokalaan ja takaisin. Ja sisukas mummeli äiti on, halusi kuntoutua niin hyvän kuntoon kuin se tuossa iässä (87v) on mahdollista. Liikkuminen on ollut jo pitkään tosi huonoa, joten kaikki pisteet siitä, että äiti ei luovuttanut.

Tammikuussa iski flunssa. Ei edes mikään kuumetauti, mutta tavallinen räkätauti vei kunnon huonoksi. Kävely loppui, äiti siirrettiin sairaalasänkyyn, ja vähitellen äidistä on tullut käänneltävä ja nosteltava mummu. Myös mielialassa aistin ensimmäistä kertaa periksi antamista. Ja palvelutalossa ei tainnut myöskään riittää henkilökuntaa ja ehkä ei niin halujakaan kuntouttaa vanhusta enää. Äidille ilmoitettiin, että hänen paikkansa ei enää ole siellä, on lähdettävä.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Vanhainkoti tai yksityinen hoitokoti. Meinasin lentää perseelleni, kun kuulin, miten paljon vanhus maksaa asumisesta ja palveluista (=ruoka ja ympärivuorokautinen hoito tai valvonta) yksityisessä laitoksessa. Yli 3000 (kolme tuhatta!) euroa / kk. Yli 200 euroa / vuorokausi. Kuka normaali työssäkäyvä pystyisi maksamaan tuollaisia summia kuussa asumisesta, ruoasta ja hoidosta (josta maksaa, vaikka sitä ei tarvitsisikaan). Eli vanhukselta kupattaisiin 40.000 euroa vuodessa näihin palveluihin. Se on, kuulkaa pikkuisen iso raha kansaneläkkeen varassa asuvalle vanhukselle..

Äidille saatiin kuitenkin maksusitoumus tuohon hoitokotiin kaupungilta, jolloin asuminen ja palvelut ei tulisi maksamaan paljoa enempää kuin kaupungin palvelutalossakaan. Vaan kuinka kävi. Äiti ei saanut huonetta, joka sieltä oli vapautunut, koska hän olikin  liian hyväkuntoinen sinne, paikan sai joku huonommassa kunnossa oleva. Nyt ainoa vaihtoehto on vanhainkodissa, kahden hengen huoneessa, jossa sängyt erottaa toisistaan sermi. Jos toinen haluaa nukkua illalla aikaisin (kuten äiti haluaisi) sermin takana oleskeleva mummeli tahtookin ehkä katsoa telkkaria. Jos kaveri kuorsaa, niin siinä ei nukuta. Mitään yksityisyyttä ei ole, ja jos mie menen käymään äidin luona, huonekaveri kuulee kaiken mitä puhutaan. Eli nyt äiti joutuu todelliseen laitokseen.

Vasta nyt tajuaa, millaista elämää vanhus, oma äiti, joutuu elämään viimeiset vuotensa, joita voi jäljellä olla monia. Äidillä ei ole koskaan ollut lääkityksiä, ei verenpainetta, sokeritautia, sydänsairauksia. Vain jalat petti alta ja kävely loppui. Voin sanoa, että pahalta tuntuu, vaikka hoitokin olisi hyvää.

Ja nämä karsinoissa makaavat vanhukset kuitenkin meille tämän Suomen ja hyvinvoinnin rakensivat. Jos on saanut säästöön rahaa, tai on asunto, jonka voi myydä, pystyy ehkä jonkin aikaa maksamaan sikakalliisti elämisestä ja hoidosta. Jollei ole rahaa, heitetään ulos palvelutalosta, ja vanhuksella itsellään ei ole mitään sananvaltaa (eikä meillä omaisillakaan), minne hänet survotaan. Voin sanoa, että pahalta tuntuu, omasta, äitini, sekä kaikkien saman kokeneiden vanhusten puolesta.

Edit: Kaverin laittama linkki Aftonbladetista. Tämä ei ole Suomesta, mutta esimerkiksi äitini on joutunut muutaman kerran retuuttamisen, huolimattomuuden (päästetty kaatumaan, toisen kerran aika kohtalokkaasti) ja huutamisen kohteeksi. Olen sanonut äidille, että seuraavasta huonosta kohtelusta teen kirjallisen kantelun. En katsele sellaista enää pätkääkään. Hoitajista suurin osa tekee työtä sydämellään, mutta ne pari pilaa muidenkin mainetta. 

Katsokaa tuo filminpätkä, jollette ole nähneet, malttakaa odottaa typerän mainoksen loppuun. http://www.riemurasia.net/kaatopaikka/go.php?id=40776