Meidän ihana, huumorintajuinen, eloisa ja ystävällinen kissarouvamme siis nukkui ikiuneen maanantaina. Ikävä on kova. Joka aamu herätessäni katson vaistomaisesti, missä Iina on. Kun käyn illalla sohvalle pötkölleni, odotan sen hypähtävän pehmein tassuin kaverikseni mahan päälle makaamaan. Eikä sitä näy nytkään, sen tapana oli tulla häiritsemään bloggaamistani  istahtamalla näppisten päälle.

Iina tuli meille marraskuussa 1995. Exä oli ilmoittanut, ettei meille tule koskaan mitään kotieläintä. Tokaksvanhin herätti minut tajuamaan, että kaikista allergioista huolimatta eläin tekisi hyvää meidän perheelle. 10-vuotias Tokaksvanhin huokaisi nimittäin kerran: voisinko saada edes liskon, että olisi jotain mitä silitellä. Siitä paikasta päätin, että sanoo perheen isä mitä tahansa, miehän sen eläimen meille hankin. Sain Esikoisen mukaan juoneen ja soitin eläinsuojeluyhdistykseen. Sain puhelimeen ihanan naisen, joka hoiti useita kodittomia eläimiä kotoanaan, ja lähdimme Esikoisen kanssa katsomaan, löytyisikö sieltä meille se oma lemmikki.

Mie olisin tykästynyt Villeen, Karvisen näköiseen 9-kiloiseen herraan, joka istui mököttämässä oven pielessä, ja aina kun joku meni ohi, se yritti hieman tassulla huitaista. Siis hirveän pahalla päällä oleva järkäle Mutta kun Esikoinen näki Iinan ja kuuli sen kohtalosta, valinta tuli selväksi. Iina lähti meidän mukaan lainatussa kantokopassa, ja meille luvattiin, että se on "koeajalla", jotta näemme, alkaako kukaan lapsista oireilla allergiaoireita.

Mentiin kotiin kissan kanssa, laitoin kopan keittiön pöydälle ja toivotin isälle hyvää isänpäivää, lahja on siellä kopassa. Eihän lahjaa voi arvostella saati palauttaa, olin hyvin päättäväinen kerrankin, ja kissa sai jäädä.

Iina oli löytynyt hylättynä ladon nurkalta kesällä, ja se oli niin heikossa kunnossa, ettei sille ollut kasvanut edes karva. Se taisteli elämästään tämän ihanan Pirjon hoidossa, sinne se vietiin, koska Pirjolla oli kokemusta sairaiden kissojen hoidosta. Se sai oman huoneen, jotta muut eläimet eivät häiritsisi sen toipumista. Kaksi kertaa se piti viedä tiputukseen, se teki kuolemaa, mutta selvisi. Ja tiputuksessakin ollessaan se kehräsi koko ajan, se oli koko ikänsä oikea kehruukone

Iinan syntymäaika ja alkuelämän vaiheet on siis hämärän peitossa, mutta päätimme Pirjon kanssa, että sen synttäreitä juhlitaan aina vapunaattona. Suunnilleen niihin aikoihin se oli eläinlääkärin mukaan syntynyt. Se siis oli noin puolivuotias meille tullessaan, ja se sopeutui perheeseemme kuin olisi aina meidän kanssa elänyt. Se oli kovin heiveröinen vielä meille tultuaan, ruokaakin se pystyi syömään vain ruokalusikallisen kerrallaan. Mutta vähitellen se vahvistui, kasvoi ja kun sen löytänyt nainen tuli käymään meillä Pirjon kanssa, jotta näkisi Iinan, hän ei ollut uskoa silmiään. Iina oli aivan normaalin kokoinen, kiiltäväturkkinen neiti.

Iina oli aivan hurmaava luonteeltaan. Se ei koskaan raapaissut ketään, ei edes vahingossa, ja lapsetkin saivat kanniskella ja hoitaa sitä, se oli todella kiltti ja kärsivällinen jo pienenä.Se rakasti koiria, ja livahti aina välillä naapurin Assi-bernin kainaloon lämmittelemään. Kaksi mustavalkoista kaverusta toistensa kainalossa, toinen 5-kiloinen ja toinen hieman suurempi

Kun Iina oli tullut meille, parin kuukauden päästä Pirjo soitti. Ville, se kiukkupussi oli osoittautunut hankalaksi kissaksi. Sitä yritettiin sijoittaa moneen paikkaan, eikä se sopeutunut, vaan palautettiin aina Pirjolle. Iina oli tullut Villen kanssa toimeen, joten Pirjo kysyi, enkö voisi koittaa, jospa Ville sopeutuisi meille asumaan. Exä oli työmatkalla, joten en voinut neuvotella hänen kanssaan Ja samana päivänä Ville muutti meille.

Alkoi hirvittävä tappelu. Iina mätti Villeä turpaan, eikä muistanut enää ollenkaan, että he olivat joskus olleet kavereita. Ville meni kauhuissaan ympäri taloa karkuun, ja olin varma, ettei sen meillä asumisesta tule mitään. Kun illallla menin nukkumaan, sama taistelu oli käynnissä.

Aamulla heräsin ja kuuntelin, että yläkerrassa on täysi meno päällä. Hiivin hiljaa katsomaan ja tajusin, että ne leikkivät. Painivat ja jahtasivat toisiaan, mutta kavereina. Ja siitä alkaen ne olivat erottamattomat. Ville oli varsinainen macho ja Iina palvoi sitä yli kaiken. Kun Ville söi ja mäiskytti ruoat kupista pitkin lattioita, Iina odotti sen takana vuoroaan (vaikka kuppeja oli kaksi), ja Villen syötyä Iina pesi ensin Villen naaman ja takapuolen, siivosi lattialle pudonneet ruokamuruset ja söi kupista sen mitä Villeltä oli jäänyt. Iina ei uskonut, kun sanoin että tuollainen passaaminen ei tee Villelle hyvää

Ville oli tottunut elämään kulkurina. Se oli kerjännyt ruokansa kulkemalla talosta toiseen, eikä se enää rauhoittunut olemaan pelkästään sisällä. Sen oli päästävä reissuilleen, vaikka leikattu kolli olikin, ja reissulta palattuaan sen oli nälkäinen ja vailla silityksiä. Sen lempiasento oli maata selällään ihmisen jalkojen päällä, ja ojennella rapsuteltavaksi aina sopivaa kohtaa mahassaan.

Komea, läski töpöhäntä

Rauhaton luonne koitui Villen kohtaloksi, ja se jäi auton alle yöjuoksullaan. Iina ei toipunut; se etsi ja huusi kaveria, hoiti lasten pehmoleluja, kantoi niitä suussaan ja pesi niitä. Oli surkeaa katsoa, kun se etsi Villeä joka paikasta, eikä ymmärtänyt, minne se oli kadonnut. Ja kun Elli sitten tuli 8-viikkoisena meille, ei se koskaan hyväksynyt sitä. Ne mahtuivat samalle kupille, mutta yhtään huomiota se ei halunnut Ellille koskaan antaa, saati leikkiä tai nukkua sen kanssa.

Maanantai-aamuna Iina makasi tapansa mukaan odottamassa ruokaa. Kävin postilaatikolla, se makasi edelleen, ja aloin ihmetellä, miksi se ei nouse. Nostin sen pystyyn, ja siltä pettikin takapää, se ei kyennyt seisomaan. Vein sen heti lääkäriin ja se jäi sinne kuvattavaksi ja tutkittavaksi. Lääkäri soitti ja sanoi, että Iinan reisiluu on poikki, siis ihan irtipoikki. Leikkaus on mahdollinen, ja jos se leikataan, sen takapää pitää sitoa melko pitkäksi aikaa. Toipumista ei voida taata, mutta sellainenkin mahdollisuus on olemassa, että se toipuisi, ei ennalleen, mutta käveleväksi kissaksi. Iinan maksa-arvoissa oli jotain häikkää, ja vanhan kissan leikkaus oli muutenkin riski, mutta mahdollisuus siis oli olemassa. Pyysin miettimisaikaa.

Päätin, että Iina pääsee pois. Itkien soitin lääkärille ja lähdin paikan päälle hyvästelemään sen. Iina oli 16-vuotias, kaiken todennäköisyyden mukaan sillä ei kovin montaa vuotta olisi jäljellä, eikä se olisi viimeisinä vuosinaan, reisi operoituna enää entisensä. Se kärsisi varmaan. Lisäksi leikkauksessa olisi riskinsä ja paraneminen hidasta.

Sain olla Iinan kanssa kahden, se oli tokkurassa mutta hereillä. Silittelin sitä, kiitin sitä yhteisistä vuosista, kehuin miten ihana kissa se on ollut ja toivotin hyvää matkaa uusiin seikkailuihin. Lääkäri tuli huoneeseen ja kysyi, olenko edelleen varma päätöksestäni. Ja sitten Iina sai armahtavan piikin, elämä sananmukaisesti sammui sen silmistä ja se nukkui pois.

Kun toimenpide oli ohi, lääkäri jäi vielä pitkäksi aikaa silittelemään Iinaa ja juttelemaan kanssani. Hän sanoi, että ei voinut vaikuttaa päätökseeni, mutta jälkeenpäin voi sanoa, että päätökseni oli oikea. Sanoinkin, että jos tämä olisi tapahtunut 10 vuotta sitten, en olisi miettinyt yhtään: Iina olisi leikattu. Mutta nyt tein viimeisen hyvän teon ystävälle ja päästin irti.

Ikävä on!