Kertokaa nyt, miten saan joululaulun häipymään päästäni. Se on kelannut monta päivää päässäni, ja sitten tiettyyn kohtaan se jää paikoilleen. Hulluksi kai tässä tulee.

Tuon joululaulun esitin yksinlauluna kansakoulun kolmannella luokalla. Opettajamme oli kahden ensimmäisen vuoden aikana oppinut jotain. Nimittäin olin pienessä kyläkoulussa, oppilaita oli koko koulussa yhteensä kolmisenkymmentä, ja kolme ekaa luokkaa oli yhdistetty. Sinä vuonna kun menin kouluun, oli ekaluokkalaisia harvinaisen monta. Meitä oli seitsemän, ja opettajamme keksi, että olisi herttainen näky, kun pienet ekaluokkalaiset laulaisivat joululaulun ensimmäisessä joulujuhlassaan. Niinpä harjoittelemaan, osa osasi laulaa paremmin ja osa huonommin, mutta laulu raikui reippaana, kun opettaja väänsi meille säestystä urkuharmonia polkien.

Tuli joulujuhla, ja kaikki muut ekaluokkalaiset olivat saaneet idean: kukaan ei huomaa, jos vain liikuttelen suutani ja olen laulavinani, jos kaikki muut laulavat. Niinpä esityksessämme oli kuusi suutaan äänettömästi aukovaa pikkuoppilasta, ja yksi joka veisasi täysin rinnoin tuikkikaa oi joulun tähtöset. Siis mie olin se idiootti, joka ainoana luuli että kun on tarkoitus laulaa, silloin lauletaan. Kukaan niistä kuudesta muusta ei antanut periksi, vaan kun olivat päättäneet aukoa suutaan, he aukoivat, kaikki kolme pitkää säkeistöä. Ja mie veisasin!

Muistan aina äitini ilmeen, kun hän tajusi, mitä tapahtui. Hän antoi pientä merkkiä koko ajan: jatka, jatka, hyvin menee. Ja mie jatkoin.

Toisena vuonna opettaja oli luopunut ajatuksesta ekaluokkalaisten yhteislaulusta, joten hän päätti että Hannele laulaa Karin kanssa kahdestaan joululaulun. Taas harjoiteltiin, Kari oli oikein hyvä laulamaan, samoin mie. Tuli joulujuhla ja meidän esiintymisvuoromme. Karia ei löytynyt mistään. Esirippu aukesi, eikä duon toista jäsentä löytynyt, joten ope tyrkkäsi minut  lavalle. Ja taas mie lauloin yksin.

Kari löytyi myöhemmin veistoluokan kaapista.

Kolmantena vuonna sitten opettaja päätti, että koska näköjään Hannele laulaa aina yksin, Hannele saa sitten virallisesti laulaa yksin. Ja mie lauloin sen laulun, joka nyt soi päässäni: "Illan tullen hämärtyypi piha metsämaa...." Laulu jää aina kiinni siihen kohtaan, jossa melodia kiipeää korkealle: "...puhe tähtiin saaaaaa.... puhe tähtiin saaaaaaa.... puhe tähtiin saaaaaaaaaaaaaa!" Help me!

Tämä Kari muuten rakasti minua lujasti koko sen viisi vuotta, mitä olimme samassa koulussa. Kari istui aina vieressäni, piti huolta että mulla on kaikki hyvin, välituntileikeissä tuli aina samaan piiloon kanssani, toi repussaan omenia syksyisin mulle, (siellä talossa ei varmaan muutamaan vuoteen saatu omenasosetta, mie tykkäsin niin niistä kaneliomenista!), ja mulla on vieläkin yksi rannekoru, jonka Kari antoi mulle rakkautensa sinetiksi, kun oltiin opettajan maakellarin takana piilossa. Samalla reissulla Kari pussasi mua, mutta sen kuulin vasta myöhemmin häneltä itseltään, olin pusun unohtanut täysin.

 

Ihmettelin aina mielessäni, että miten Kari voi tykätä minusta, kun mie oon niin ruma, eikä mulla ole montaakaan hammasta suussa jäljellä. Siitä huolimatta elämäni ensimmäinen (ja oisko ainoa?) rakkauskirje tuli Karilta. Löysin pulpetistani ruttuisen, hikisissä käsissä mällätyn lappusen, johon oli kirjoitettu paksuin tikkukirjaimin: Hei, hei, minä tykkään susta toivoo Kari.

 

Mutta rakkaus tosiaan taitaa olla sokea.

Tarinamme jatkui mun eroni jälkeen, kun olin nähnyt Karin edellisen kerran yli 30 vuotta aiemmin. Lähdimme eri kouluihin, ja parin vuoden kuluttua muutettiin pois paikkakunnalta. Mutta eroni jälkeen kuulin että Kari on alkanut etsiä minua, muisti miten kovasti minua rakasti ja halusi tavata. Niin me sitten tapasimme, ja siitä alkoi muutaman kuukauden seurustelu, mikä kuitenkin lasketaan sarjaan laastarisuhde. Mutta aivan yhtä kiltti ja ihana Kari oli viisikymppisenäkin Pusu

Joko syttyy enkel´lasten pian joulupuuuuuuut.... voi hitsi, millä tämän saa loppumaan?