Susikairassa on taikurimestari vauhdissa. Taikomisesta tulee välittömästi mieleeni entinen naapurin poika Antti, joka oli kovasti mun kaveri.

Kun kaksoset ja Antin veli olivat esikoulussa, oli minulla ensimmäisen kerran vuosiin pieni hengähdystauko ilman yhtäkään lasta. Mutta tämä  4-vuotias pikkuveli oli ilman kaveria, joten hän tuli aina aamuisin meille. Tehtiin hommia yhdessä ja juteltiin kaikkea tärkeää ja filosofista pohdintaa. Kun pojan äiti oli hänelle vähän huomauttanut siitä, että Hannele ehkä haluaisi olla itsekseen kun sellainen tilaisuus kerran on, oli poika vastannut: niin mutta kun mulla ei ole ketään muuta samanikäistä kaveria. Saihan poika meille tulla, meillä oli oikein rattoisaa yhdessä, samanikäisiä kun oltiin.

Kaksosilla oli sellainen taikurivälinelaatikko, ja siellä oli pikkuinen aski, taikalaatikko, ja kun sinne laittoi jonkin esineen ja ronksautti laatikon kiinni ja auki, oli esine mystisesti kadonnut. Antti löysi laatikon ja tajusi osaavansa TAIKOA! Siis ihan oikeasti esine katosi, joten hän oli taikuri! Poika huusi minulle kovalla äänellä: Hannele, Hannele, mie osaan taikoa! Ja sitten näyttämään. Laatikkoon laitettiin pyyhekumi ja ronksronks, laatikko kiinni ja auki. Paitsi että se ei toiminutkaan, kumi oli edelleen laatikossa. Uusi yritys, ronksronks, eikä kumi kadonnut. Kun kolmas kertakin epäonnistui, kuulin pojan sanovan: kato vittu, se mihkään katoa. Minulle tuli kiire toiseen huoneeseen..

Samainen poika oli kovin kiinnostunut kaikista ötököistä. Jos löysin kasvimaalta oudon näköisen ötökän, pyysin aina Antin paikalle tutkimaan sitä. Poika ryömi maassa suurennuslasi kourassa ja ötökkäboksi toisessa. Kerran Antti oli äitinsä kanssa pihallamme juttelemassa. Näin että kissa kiusaa perhosta, oli jo repinyt sen siivet repaleisiksi, enkä ajatellut sen enempää, vaan tallasin perhosen kuoliaaksi kengälläni. Poika sai kauhean, lähes hysteerisen kohtauksen, ja myönnän kyllä olleeni erittäin ajattelematon. Sain kuulla: Hannele, sie TAPOIT sen pelhosen! Se olis pitänyt pelastaa ja sie menit ja TAPOIT sen. Se olisi pitänyt viedä PELHOSSAILAALAAN! Sitten poika lähti juoksemaan kohti kotia huutaen mennessään: Sie et enää LAKATTA minua! Meni jonkin aikaa, että poika alkoi taas tykätä minusta ja uskoa että kyllä mie häntä lakattan.

Kun olin vielä työssäni pianonsoitonopettajana, opetin kaikkein mieluiten pieniä lapsia. Heidän kanssaan piti kehitellä aivan omat keinot saada tekniikka ja tulkinta kohdilleen, ja näin narsistina voin kehua, että olin aika etevä menemään lasten maailmaan ja keksimään juttuja, joilla oppiminen oli hauskaa mutta tehokasta. Pikkuoppilaat olivat ihania persoonia, joista jokunen jäi erityisesti mieleen. Kuten pikku-Anna.

Anna oli ison sisarussarjan kuopus ja ainoa tyttö. Kiiltokuvamaisen kaunis nelivuotias, korkkiruuvikiharat ja äidin ompelemat ihanat mekot päällä, mummolta saatu aito turkispuuhka kaulassa neiti tuli tunnille peppu keikkuen. (Siitä puuhkasta oli pitänyt leikata elukan pää irti, sen hampaat pelottivat Annaa). Paitsi että oli lahjakas pianistin alku, Anna oli myös hyvin tyylitietoinen, ja minä, nuori boheemisti pukeutuva opettajan rääpäle sain kuulla välillä mojovia kommentteja ulkonäöstäni. "Ai KAUHEE, minkä värinen pusero sulla on, mun ottaa ihan silmiin", sanoi Anna peittäen teatraalisesti silmänsä. Puseroni oli viininpunainen, muistan sen vieläkin. Toisen kerran Anna tarkasteli minua päästä jalkoihin selittäessäni hänelle menuetin poljentoa ja tanssillista tyyliä. Kesken kaiken Anna sanoi lauseen, josta tuli Konservatoriolla lentävä lause:   "Meidän kotiapulainenkin on kauheen lihava. Mutta sekin on muuten ihan mukava".

Pienet oppilaat olivat syötävän ihania persoonia kaikki. Oli identtiset kaksoset, lahjakkaat, ja toisesta tulikin ammattimuusikko. He tekivät minulle usein jekkua, ja vaikka annoin heille eri läksyt, he opettivat omat kappaleensa toisilleen kotona ja tunnille tullessaan Maria oli Johanna ja Johanna Maria eikä ope huomannut mitään. Tosin opin ajan myötä huomaamaan heidän eronsa: Johannalla oli hieman kapeammat kasvot ja tulisempi temperamentti, sekä pikkuinen luomi otsassa. Joskus huomasin että he vedättävät minua, mutta menin leikkiin mukaan ja olin aina yhtä hämmästynyt tunnin lopussa, kun he paljastivat jekuttaneensa taas. Siis he oppivat kaksinkertaisen määrän läksykappaleita tällä metodilla.

Kun kuuloni heikentyi niin että päätin jäädä pois työstä, en voinut kertoa sitä oppilailleni, olisin joutunut itkemään jokaisen kohdalla. Siispä kirjoitin kirjeen, jonka annoin viimeisillä tunneilla oppilaille. Meni muutama päivä, ja kotiini alkoi tulvia kukkia, kirjeitä, lasten piirroksia, itkin ja luin niitä. Erityisesti jäi mieleen pienen 5-vuotiaan Heinin kirje. Sieltä paljastui varmaankin hänen elämänsä tärkeä esine, pikkuinen muistikirja, jonne Heini oli tallentanut kaikkien tärkeiden ihmisten puhelinnumerot. Siellä oli Heinin mummojen ja pappojen numerot, äidin ja isän työnumerot, kavereiden puhelinnumerot. Mukana tuli piirustus ja kirje. Kirjeessä luki: "Hei Hanele. Olet olut minule hyvin rakas. Kuin olsit olut äitini".