Eilen sain kimmokkeen Minzin blogista ja aloin kaivella esiin muistolaatikostani kaikkea sinne säilöttyä sälää. Kiitti vaan, Minz, olet syypää siihen, että jäin plaraamaan vanhoja teinikalentereita, äitienpäiväkortteja, tekemiäni kansakoulun käsitöitä ainakin pariksi tunniksi ... ja samalla kiitokset siitä, että saan aiheen ainakin kolmeen seuraavaankin postaukseen.
Teinareita oli erityisen mielenkiintoista selata. Sieltä löytyi runsain mitoin nimiä, jotka olen autuaasti unohtanut. Kaikkia en muista pinnistelyistä huolimatta vieläkään, mutta he ovat selvästi merkinneet paljon silloin, yli 30 vuotta sitten. Kuka on Kari, jolle Suli(?) ja Ellu (?) olivat laverrelleet minusta? Mitä laverrelleet? No, ainakin tieto tuosta lavertelusta sai aikaan isoilla kirjaimilla kirjoitetun: MÄ KUOLEN! Sama kuolema-teema toistetaan myös jonkun Hantan (????) kohdalla. Ei mitään muistikuvaa. Eli jos Suli, Ellu, tai minut melkein kuolettaneet Kari tai Hantta ovat kuulolla, niin rohkeasti kommenttia kommenttilaatikkoon
Tuo kasan alin kirja oli mulle Todella Tärkeä! Sain sen lahjaksi omalta kansakouluopeltani. Opettaja piti minua niin lahjakkaana kirjoittajana, että antoi tuon ihanan, kauniin kirjan mulle täytettäväksi omilla kirjoituksilla. Kansilehdessä lukee (anteeksi huono kuva, en jaksanut kuvata uudelleen...):
Kirja oli ilmiselvästi täytettävä omilla runoilla, ja tällaisen olen itse, sydänverellä vuodattanut sivulle 10-vuotiaana:
Eli: "Astun venhooni valkeaan
ja virta mua vie.
istun takatuhdolle miettien
minne johtaakaan ihmisen tie.
Ihmiset nuo käyvät sotaa
raakalaisia ovat niin.
Miksi sellaiseen voi saada lupaa,
miksi Jumala sallii sen.
Näin aatellen saavun valkamaan,
näen suven kauneuden.
Nyt hiljaa soudan poukamaan
Käyn kotipolulle päin.
Tää on hieno runo! Olin naispuolinen Leino, vähintään.
Täytin kirjaa monta vuotta, ja sen viimeiset runot olen kirjoittanut 16-vuotiaana. Olen tehnyt oikein teemoittain runoja. On 14 runosta koostuva rakkaustarina, joka alkaa yksinäisyyden ruikutuksesta ja lopussa on happy end ja lapsikin tulossa.
Sitten on mielipiderunoja. Ilmeisesti olen potenut jonkin asteista maailmantuskaa kaikissa elämäni vaiheissa.
Sitten on mielialarunot. "Olen iloinen..." Olen väsynyt..." Olen surullinen...
Juu, ja täällä on vielä vuodenaikarunot ja vaikka mitä teemoittain hienosti järjesteltynä.
Eli sitten kun olen kuollut, julkaiskaa nämä edes postyymisti. Niinhän kaikille suurille taiteilijoille käy: itse mestari haudataan köyhäinhautaan, ja sitten jälkipolvi tappelee, kuka saa julkaista mestariteokset ja kääriä rahat taskuihinsa.
Edit 21.1 Tää lähtikin liikkeelle Stanstan blogista, Minzin kautta mulle. Eikun kaikki kaivelemaan vanhoja vihkoja, kalentereita ym. On itsellekin terapeuttista.. kuka haluaa olla seuraava?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.