maanantai, 29. syyskuu 2008
Omenaruukkuja:
Näiden sisältä löytyy omenoista tehty hilloke. Slurps!
Kaiken lisäksi tajusin leipomukset valmiiksi saatuani, että näitä ei meillä syö kukaan muu kuin mie. Noh, pitihän siis uhrautua ja syödä aika monta ennenkuin muistin, että pakastinkin on olemassa...
Laitanpa ohjeenkin, jos joku keliaakikko haluaa kokeilla näitä:
Omenaruukut:
Taikina:
200 gr margariinia
2 dl perunahiutaleita
4 dl karkeaa/tummaa gluteenitonta jauhoseosta
2 dl kylmää vettä
1/2 tl suolaa
Täyte:
500 gr omenoita
2 kanelitankoa (mulla ei ollut, laitoin valmiiseen hillokkeeseen vähän kanelia jauheena)
1/2 dl vettä
250 gr hillosokeria
Kuori ja kuutioi omenat. Kuumenna kattilassa vesi ja kanelitangot kiehuvaksi ja lisää omenat. Anna kiehua muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon hillosokeri varovasti sekoittaen. Keitä n. 10 minuuttia. Anna jäähtyä.
Voitele muffinipellin koloset huolelliseti (jollei ole silikonivuokaa, kuten miulla). Tee taikinasta tanko ja jaa se 14 osaan. Ota joka palasta pala taikinaa ruukun kanneksi, ja taputtele loppu taikinasta muffinipellin kolojen pohjalle ja reunoille. Laita joka koloon reilu ruokalusikallinen täytettä taikinan päälle. Muotoile lopusta taikinasta kannet.
Kypsennä 200 asteessa 15-20 minuuttia. Anna omenaruukkujen jäähtyä ennenkuin irroitat ne vuoista.
Omenoiden sijasta täytteen voi keittää myös puolukoista, mustikoista tai muista marjoista. Yksi litra marjoja painaa n. 500 g
Lisää naisellista höpinää: ensi viikonloppuna olisi kaverin 50-vuotisjuhlat, ja ikuinen pulma: naisella ei ole MITÄÄN PÄÄLLEPANTAVAA! Ja mun kohdalla tuo on täyttä totta: mun vaatekaapin sisältö on SÄÄLITTÄVÄ! Niitä ei voi kaupata edes kirpparilla, ne on lumppuja! Sitten tuli Anttilan mainos, jossa oli täydellinen juhlavaate mulle. Kaksiosainen, josta molempia osia voisi käyttää erikseen, yläosaa vaikkapa farkkujenkin kanssa, hametta vaikka neuleen parina, ja vaikka hintaa niille kertyisi yhteensä melkein 60 euroa, siinä olisi mulle vaatetta juhliin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Ja kaksoslikan yllytyksestä mentiin Anttilaan. Ei siellä ollut juuri sitä vaatetta, jota mainoksessa luvattiin! Pitääkö ajaa 60 kilometriä Lahden tai Kotkan Anttilaan katsomaan, josko niissä olisi tuo vaate. MIE TAHON JUST SEN VAATTEEN! Muuten mie en mene juhlimaan ollenkaan!
Olisi pitänyt heittäytyä Anttilaan selälleen potkimaan ja huutamaan naama punaisena: mie haluuuuuun sen asun, mie haluuuuun! Oisin voinut sen tehdäkin, mutta kaksoslikkaa en viitsinyt nolata, se kun ei ole ikinä elämässään kiukutellut kaupassa. Kaksoset oli aina onnesta mykkyrällään, jos yleensä pääsivät kauppaan mukaan.
Sitäpaitsi kaikkien lasten (4kpl) kiukutteluhaluja lievensi huomattavasti mun uhkaus: jos ne heittäytyy maahan huutamaan karkkihyllylle, mie heittäydyn viereen ja huudan samalla mitalla. Ne penteleet uskoivat, että mie oisin sen toteuttanutkin. Mie muuten oisin!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.