Tuo mamma antaa viimeinkin mun vähän kertoa kuulumisia täällä blogissa. Oli aikakin, ihan tassuja polttelee tämä halu kirjoittaa.

Mullahan on kohta synttärit. 15.2. täytän 8 vuotta, olen siis ihan keski-ikäinen rouva jo. Mutta kuten varmaan moni vaihdevuotinen ihmisnainenkin on huomannut, vaivoja alkaa tulla iän myötä. Ei sillä, että periksi saa antaa, en mie sillä sanonut. Mutta tulin toissasyksynä huomaamaan, että naisen elämä ei aina ole ihan helppoa. Tulee ns vaivoja.

Me oltiin mökillä viimeisiä päiviä syksyllä. Mulla alkoi taas valeraskaus, mie kannoin suussani kumilelua paikasta toiseen ja imetin.



Mutta mulla ei ollut ollenkaan hyvä olo, en jaksanut oikein liikkua, koko ajan janotti, ja olo oli kelju. Sitten mamma huomasi, että mun takapuolesta tippuu verta. Se soitti lääkäriin, ja me mentiin sinne samana päivänä.

Sitten se juttu etenikin aika ripeesti. Lääkäri tutki, vei mut sellaiseen kummalliseen kuvaukseen, ja ne tuli sanomaan mammalle, että Viivi on hätäleikattava, koska kohtu on täynnä märkää. Sen jälkeen menikin taju aika pian. Aamulla mie heräsin jokin ihme tötterö päässä.

Mie paranin siitä ihmeen nopeasti, jäljelle jäi vaan mahaan arpi. Sekin alkoi nopeasti parantua. No, annetaan nyt tämän kerran mammalle kehuja, se hoiti mua aika huolella. Säikähti tietenkin menettävänsä mut.
 

Mutta sitten, viime kesänä tapahtui tosi, tosi kurja juttu. Koska mie oon Suuri Metsästäjä ja Terrieri, mie tykkään juosta ohi ajavan auton perässä, ikäänkuin harjoitella sitä tulevaa villisikajahtia varten. Yleensä mie pinkaisin auton perään, kun se oli ajanut ohi, mutta yhtenä lauantai-iltana mökin ohi ajoi auto, eikä mamma ehtinyt huutaa seis-käskyä. Niinpä mie hyökkäsin sen auton kimppuun.

Mie en ihan tiedä, mitä tapahtui. Mie pyörin ensin etupyörän alla, sitten sen auton keskiosan alla, ja lopulta takapyörän alla. Mamma huusi täyttä kurkkua, ja mua sattui ihan kauheesti! Mie ryömin puskaan piiloon, ja (nolo tunnustaa) yritin purra mammaa, kun se tuli ottaan mua pois puskasta.

Se autoa ajanut mökkinaapuri tuli auttaan, kun mammakin meni ihan shokkiin. Lopulta mamma sai lääkärin puhelimen päähän, ja sai ohjeet, miten pitää toimia. Me lähdettiin siitä kaupunkiin, sain maata etupenkillä ja mamma kantoi mut  omaan kotiin ja antoi särkylääkettä. Kun se päivystävä sanoi, ettei hänellä ole tarpeeksi hyviä laitteita kuvaamiseen, niin päätettiin sinnitellä aamuun. Mie kyllä torkahtelin, mamma sensijaan ei nukkunut yhtään, kun piti vahtia, että jos mun tila huononee, niin sitten lähdetään yöllä lääkäriin. No, te arvaatte, mitä siitä olisi seurannut, mutta ei puhuta siitä sen enempää.

Aamulla mie pääsin omalle lääkärille. Ennuste oli huono: ehkä lonkka murtunut, ainakin se on sijoiltaan. Takaristiside mennyttä kalua, luultavasti sisäisiä vammoja, ainakin virtsarakossa. Kohtua mulla ei onneksi ollut, se olisi kyllä litistynyt, kun mun mahan alle oli tullut iso turvonnut pussi, se oli litistynyt auton pyörän alle. Kylkiluita luultavasti mäsänä myös. Mie luulin olevani mennyttä terrieriä!

Mamma lähti kotiin odottelemaan, ja mut nukutettiin ja tutkittiin. Mamma kuulemma käveli noin 13 kilometriä olohuoneen ja keittiön väliä odotellessaan puhelua. Teki jo mielessään vaikeita päätöksiä, kuulin kun se kertoi kaverilleen. Sitten lääkäri soitti. Neljä eri lääkäriä oli katsonut kuvat ja tutkineet mut: Mulla ei ollut ainuttakaan luuta poikki, ei sisäisiä vammoja, ei yhtään mitään muuta kuin kovat kolhut ja kivut. Mun takajalkojen väli oli ihan muroina, siellä oli iso nestepussi, mutta ei isoja vammoja! Mamma istui vetelänä nojatuoliin ja rupes itkemään, niin se kertoi. Taitaa se musta vähän tykätä kuitenkin.

Mie pääsin kotiin, ja sain kamalia särkylääkkeitä. Sellaisia, että vapisin ja näin pöpöjä. Lopulta mamma päätti, että nyt loppui Tramalin syönti, ja se antoi vaan yhtä laatua lääkettä. Pää selveni.

Mutta ei tässä kaikki. Ensinnäkin mun pissa ei ruvennut tulemaan. Se mahan turvotuskin haittasi, mutta mua kyllä pelottikin ulkona ihan kamalasti. En muistanut, mikä mulle oli käynyt. muistin vain ajatuksen villisiosta, ja kuulin koko ajan niiden sorkkien pauhun. Mut oli taas nukutettava, ja mun virtsarakko tyhjennettiin. Onneksi sitten se pissaaminen alkoi onnistua. Mie pissasin ja mamma huusi hallelujaa vieressä. Että pelkkä pissan tulo voi tehdän sen niin onnelliseksi. Vähän yksinkertainen ihminen.

Mutta ei tässäkään kaikki! Jonkin ajan kuluttua mun kyljestä alkoi vuotaa verta.
 

Mentiin taas lääkäriin. Kyljestä ajeltiin karvat pois, ja sieltä paljastui, että iho oli kolhiintuessaan mennyt rikki ja tulehtunut. Siitäpä se riemu alkoi! Mamman piti suihkuttaa ja rasvata sitä ihoa monta kertaa päivässä, mie en saanut nuolla sitä (däm!), ja silti se iho meni osittain kuolioon. Kattokaa vaikka kuvaa, aika pahalta näytti.

Mamma hoiti kylkeä, ja jollei se olisi sitä niin kovin hoitanut, tuo musta olisi pitänyt leikata siitä pois. Mutta sitten se vaan parani. Hitaasti, mutta parani. Muistona tosin on paljas, karvaton laikku kyljessä, mutta se on vain ulkoista.

Niin ja onneksi se parani, nyt saan vaikka nuollakin kylkeä (tosin se ei ole enää kiinnostavaa, koska se ei ole kiellettyä). Mutta arvatkaa, oliko nöyryyttävää, kun mamma keksi, miten saa estettyä, etten nuole sitä haavaa. No, katsokaa vaikka, kyllä nakersi meikäläisen itsetuntoa tällainen!

Mulle puettiin päälle vauvan vaate! Nöyryyttävää! Jossain vaiheessa mamma teki oman patentin, se oli vähän helpompi kestää, joskin ruma:

Ja arvatkaapa, opinko mitään. Opin! Villisikojen hyökkäys on vaarallista, ja siitä toipuminen kestää kuukausia. Autoja mie jahtaan kyllä. Eihän niillä mitään tekemistä ollut mun onnettomuuden kanssa.

P.S. Mamma askarteli mökkitien varteen tällaiset kyltit. Ei siitä mene kuin auto / viikko, mutta kuulemma sekin riittää.

P.S2. Mamma sanoi, että sai juuri maksettua viimeisen luottokorttilaskun mun eläinlääkärikäynneistä onnettomuuden takia. Oma vika. Miksi ei huutanut seis-käskyä ajoissa!