Heippa vaan kaikille faneilleni, Viivi täällä taas!

Ihan ensimmäisenä täytyy kertoa, että mie sain uuden lelun! Toi mamma, kuten muistatte, on aika ajattelematon mun suhteen, eikä se osta juuri koskaan mulle lelujakaan. Mutta viime viikolla se tuli kotiin kaupasta, ja sain poikkeuksellisesti penkoa sen kassin. Ja sieltä löytyi lelu, jonka otin suuhuni, pöllytin ja heittelin sitä  oikein kunnolla. Sitten vein sen mammalle, ja se otti toisesta päästä kiinni, ja sitten kisattiin, kumpi voittaa. Jos meille tulee joku käymään, otan heti lelun suuhuni ja pyörin ympyrää esitellen sitä leuhkana.

Tällainen uusi, eikö ole aika makee:



Mie luulen, että otin siltä nirrin pois heti eka pölläytyksellä, mutta mie vahdin silti sitä koko ajan. Tosta kissasta kun ei voi koskaan tietää, se voi pölliä Lelun.



Me ollaan tuon mamman kanssa lenkkeilty tämän uuden kodin ympäristössä. Mie en tykkää kamalasti hihnakävelyistä, mutta ei multa koskaan kysytä, mitä mie haluan. Mie tykkään juosta vapaana metsässä tai sitten maata sohvalla, mutta mamma on eri mieltä. Se väittää, että olen liikaa pulskistunut. Ja paskat, kattois vaan peiliin sekin. Ite on lihava.

Se otti kuvia meidän uusista lenkkimaastoista. Hihnasta en pääse irti, vaikka metsäisessä maastossa mennäänkin. Syy on jokin, jonka nimi on pururata, en mie tiiä, mikä se oikeesti on. Siellä saa kuulemma koirat kulkea, mutta ei vapaana.

Tämä oja virtaa ihan mun nykyisen kodin vieressä. Tästä me lähdetään.



Tämän vierestä lähtee koirapolku, siellä mie saisin olla vapaanakin, mutta se on niin märkä, että mamma hermostuu, kun sotken itseni. Lumiseen aikaan mie siellä jo pääsin kirmaamaan.

Sitten tullaan paikkaan, jossa kolisee, isot, meluisat junat menee edestakaisin, ja mie en tykkää kulkea tässä yhtään. Mutta toi mamma - voi hitto että se on TYHMÄ! Se tuo mut aina tänne, koska se selittää tykkäävänsä junista ja junaradoista. Mie kysyin, että minkä ihmeen takia. Se selitti jotain, että on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa juna-asemilla, kun sen isä oli asemilla töissä. Sitten se raukka yrittää nuuhkia ilmaa ja selittää, että ennen ratapöllit oli puuta, ja niiden haju tiesi kevättä, nykyään ne ei tuoksu millekään, ovat betonia. So what!! Mie haluan tästä kohtaa vaan nopeasti pois! Mie pelkään!



Onneksi tuota pätkää ei pitkään tarvii kävellä, tullaan sinne pururadalle, ja tämän mäen päälläkin me kerran käytiin. Tänne ei saanut talvella tulla, kun pururadalla meni hiihtäjiä, ja tätä rinnettä tuli alas lumilautailijat, ja menivät tuolla hissillä ylös. Nyt ei tarvii mennä kiertotietä, mikä onneksi lyhentää inhoamaani lenkkiä vähän.




Sitten tullaan metsäiseen kohtaan, ja joskus me poiketaankin pururadalta pois jollekin polulle. Yleensä eksytään, ton mamman suuntavaisto on säälittävä. Ja mun tehtävähän ei ole tuoda meitä kotiin, vaikka joskus tiedän ihan tarkkaan, että nyt mennään väärään suuntaan.

Luulen, että täällä vilahtelee peikkoja tai menninkäisiä. Olen nähnyt hämärässä niitä.



Täällä luolassa mun täytyy aina poiketa. Siellä on selvästi menninkäisten koti, ja mielenkiintoisia menninkäishajuja.



Koirapolun toinen pää tulee pururadalle. Liian märkää, sanoi mamma, kun olisin mielelläni tästä kääntynyt.



Niinpä me tullaan kotiin tyhmää asfalttitietä pitkin. Tässä onneksi ollaan jo lähellä kotia, kotitalo häämöttää suoran päässä.



































Mie juoksen aina loppulenkin kauhean kovaa vauhtia, ja kotiin päästyä ryntään ruokakupilleni. Jos sinne on jäänyt muroja lähtiessä, olen varma että kissa on ne syönyt. Syöksyn tarkistamaan asian, ja syön loput papuset suuhuni. Oli nälkä tai ei. Kissoille niitä ei anneta, juttu on kyllä näin!

Kunnioittaen Viivi