Jotain jutun juurta täytyy tänäänkin keksiä, ja koska elämäni on yllätyksetöntä ja tylsää (vitsi!), pitää kehitellä taas kerran juttua vanhasta valokuvasta. Akkarinkiläisille vanhan toistoa, anteeksi etukäteen.

Onnistuin skannaamaan pikkuruisen kuvan vanhasta valokuvasta, mutten osannut muuttaa sitä normaalikokoiseksi, joten piti taas tyytyä valokuvasta otettuun valokuvaan. Kuvassa siis olen minä, vaikka kuvan perusteella mua ei kyllä kukaan kadulla vastaan tulija tunnistaisi.

Entinen yhteiskouluni täytti 100 vuotta. Jostain olivat onkineet munkin yhteystiedot esille, ja minulle lähetettiin pyyntö, että koulun satavuotis-juhlakirjaan halutaan lyhyt selostus oppilaan nykyisestä elämäntilanteesta, sekä valokuva. Ensin ajattelin, että koska olen kyseisestä koulusta lähtenyt vuonna 1972, enpä viitsi vaivautua. Mutta pyyntö toistettiin hieman ankarammalla sävyllä: emme ole pyynnöstämme huolimatta saaneet tietojasi... joten päätin antaa periksi. Selostaahan mie kyllä osaan, mutta se valokuva oli kinkkisempi juttu. Ei yhtään tuoretta kuvaa, ja mulla on hämmästyttävä taito epäonnistua kuvissa täysin. Päätin mennä passikuvaan, ja lähettää sen toimikunnalle. Menin passikuvaan todetakseni, että tätä kuvaa ei TODELLAKAAN voi näyttää kenellekään, saati julkaista. Päätin luovuttaa, revin valokuvan (valitettavasti, olisin voinut julkaista sen täällä, jotta näkisitte miten ruma osaan olla!), enkä kirjoittanut itsestäni mitään kenellekään.

Olin missinkauniin ystävättäreni kanssa syömässä, ja asia tuli puheeksi. Ystävätär alkoi tutkailla minua päästä varpaisiin, ja katseesta näin, että suunnitelma alkoi kehkeytyä päässä. Sitten hän sanoi, että tulepa meille huomenna yhdeksältä, niin laitetaan sulle meikit nassuun ja sormikiharat päähän, ja sitten menet yhteen tiettyyn valokuvaamoon, ja pyydät ottamaan passikuvan, jonka voi julkaista. Sovittiin näin.

Seuraavana aamuna olin yhdeksältä kaverin luona. Hän on nainen, joka panostaa ulkonäköönsä (ja joka sekoitetaan usein erääseen entiseen missiin, joka on nykyisin kansanedustaja, sillä erotuksella, että kaverillani on edelleen se  alkuperäinen, ensimmäinen aviomies..). Taiteellisena ihmisenä hän todellakin osaa meikin ja värien käytön, ja omaa mahtavan purnukka-arsenaalin.

Homma aloitettiin puhdistuksen jälkeen  levittämällä  kasvoihin jotain ÄLYTTÖMÄN kallista ainetta, joka uudistaa ihon hehkeäksi, nuoreksi, ja vasta sen vaikutettua päälle tehtiin meikki. Kun aine otettiin pois, olin suu auki peilin edessä. Ihoni näytti parikymppisen iholta! Olin kuin retusoitu! Ainoa huono juttu aineessa oli, että sen vaikutus kesti vain 8 tuntia.

Sitten taiteilijan siveltimellä aloitettiin meikkaus, Tehtiin pohjustusta, varjostusta, häivytystä, punausta, himmennystä.... ja meikin teon ajan mulla oli sormikiharat tekeentymässä suoriin hiuksiini (niistä tosin tuli niin äkkiväärät, että naurettiin kippurassa kaverin kanssa, mutta annettiin sitten olla). Kun lopulta kolmen tunnin!! jälkeen olin valmis, meinasin lentää perseelleni peiliin katsoessani. Naamassani oli MIELETÖN satsi meikkiä, siis aivan hirveän vahva maski! Kaverini vakuutti, että valokuvassa siitä tulee esiin vain murto-osa, meikin siis pitääkin olla rankka. Ja mie kun en yleensä meikkaa ollenkaan..

Menin siihen valokuvaamoon, jonne kaverini minut neuvoi, ja valokuvaajasetä osasi asiansa, käänteli vielä kasvoistani esille sen paremman puolen, ja nappasi kuvia ennenkuin ehdin tajuta mitään. Eikä tosiaankaan kuvasta näe, että meikkiä on jumalaton mälli:

1244617133_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kun tulin kotiin tyytyväisenä valokuviini (niitä otettiin kaksi, mutta tässä en ehtinyt yhtään poseerata), en tietenkään malttanut pestä komeutta viemäriin. Siispä lähdin sulkapallokentälle kaverini kanssa täydessä tällingissä. Muistin tietty, että viereisellä kentällä pelaa aina kaksi namupala-miestä, joten lähdin paitsi hakkaamaan palloa, myös vilkuttelemaan silmiäni heille Silmänisku Kaverini kiljaisi minut nähdessään! HERRANEN AIKA, miten sie oot KAUNIS! Miekin haluan tuollaisen meikin!

Mun hikirauhasista noin 98% sijaitsee päässä, joten aloin hikoilla, mutta sehän ei tahtia haitannut. Vilkuilin vuoroin namupaloja, vuoroin pelasin, juoksin, kyykistelin, kurkottelin. Mutta sitten..

...kaverini jähmettyi paikoilleen kesken pallottelun ja jäi tuijottamaan minua. Epäilin 8 tunnin rajan tulleen vastaan, ja syöksyin pukuhuoneeseen. Tosiaan: prinsessa oli muuttunut tuhkimoksi, kello lyönyt kaksitoista, ja kauneus valui norona naamaa pitkin kaulalle. Olin entinen, ruma itseni, paitsi että rojahtaneessa meikissäni vielä naturellia Hannia huomattavasti rumempii. Nolostunut

Pelaaminen loppui siihen paikkaan, ja hiippailin nolona autoon, kotiin ja vessaan kaapimaan jäljelle jäänyttä meikkiä naamastani. Mutta sainpa olla kaunis ja prinsessa edes 8 tuntia elämässäni