Viivi täällä taas, hei!

On taas turvattava teihin, mun ja mamman yhteisiin blogikavereihin. Tuntuu tosi kurjalta tällä hetkellä; tuntuu siltä, että kukaan ei ole mun puolellani täällä kotona, joten voisitteko hieman antaa lohtua ja toivoa paremmasta huomisesta? Musta tuntuu, että mulle ihan suorastaan nauretaan täällä, eikä se tunnu kovin kivalta.

Mua kusetettiin tänään. Pahan kerran kusetettiin. Ensin mamma teki mun kanssa ihan oikean kusetuslenkin, mie kiltisti kakinkin silloin kaksi kakkia, ja pahaa aavistamatta hyppäsin sen jälkeen autoon. Mökille luulin meidän lähtevän, ja siellähän on aina kivaa, kun saan olla vapaana pihassa ja karata lähimaastoon kun mamman silmä välttää (ja oottakaa, seuraavalla mökkireissulla voin karata viimeisen kerran, kun tää mun elämä näköjään tehdään niin vaikeeksi..)

Ekassa liikenneympyrässä mie yritin huutaa mammalle, että me mennään väärään suuntaan, mutta se vaan ajaa törötti, eihän mamma yleensäkään kuule mitä mie (tai muutkaan) puhun. Me ajettiin jotenkin tutun oloiseen paikkaan ja mamma päästi mut autosta. En vain heti saanut päähäni, mikä paikka se oli. Mamma sanoi, että ollaan vähän etuajassa, kävellään pikkuisen. Me käveltiin, ja mie haistelin ja tutkin maastoa. Sitten nostin katseeni ylös, ja näin jotain aivan kammottavaa. Kaksi ruskeaa otusta, mammaakin paljon isompia (ja mammahan ON aika iso) alkoi tuijottaa tien vieressä, ja sitten ne alkoi tulla kohti. Yritin pomppia mammaa vasten, että se ottais mut syliin turvaan, mutta se vaan nauroi mulle. Se sanoi, että hassu sie oot, kun hevosia pelkäät, ei ne tänne tule. MISTÄ SE VOI SEN TIETÄÄ! Mie en ottanut riskiä, vaan käännyin äkkiä ympäri. Mieluummin vaikka eläinlääkäriin kuin niiden otusten suuhun.

Mentiin portista sisään, ja jokin muistikuva mulle tuli, yritin pistää kaikin voimin vastaan. Mutta mamma otti mut syliinsä ja kantoi sisälle. Silloin muistini palasi: tää on trimmaajan huone ja mut laitetaan taas yli tunniksi siihen pienelle pöydälle ja mun karvoja aletaan nyppiä ja näpeltää ja ajella. Voi perse! (anteeksi, toi on mammalta opittu ruma sana) Ja mamma livahti ovesta ulos ja jätti mut sinne (ei oo hymiöissä itkevän terrierin kuvaa, muuten oisin laittanut sen)

Haki se mut sentään pois. Ja kun tultiin kotiin, se tarjos mulle jotain makupalaa. En ottanut. Vettä se laittoi kuppiin myös. Olisi sen koettelemuksen jälkeen janottanut, mutta en juonutkaan. Mie päätin mököttää ainakin nyt tämän loppupäivän.

Mie oon tuijottanut mammaa sohvalta monta tuntia. Tuijotan vaan, mutten puhu mitään, Kärsiköön nahoissaan.

Se tuli lirkutteleen mulle, mutta mie vaan jatkoin tuijotusta. Ei mee läpi!

Mie teeskentelin välillä huonovointista ja melkikuollutta. Ja mamma nauroi, kuulin selvästi. Ilkiö!

Se tuli ja nosti mua etutukasta ja katsoi, oonko pyörtynyt. Siis kammottavaa käytöstä.

Mie käänsin sille selkäni. Pissattais kyllä, mutta en pyydä siltä enää koskaan mitään palveluksia, kun tää kerran on tällasta.Mie en enää ikinä puhu sille mitään, juttu on näin.

Voitteko te mitenkään puhua tolle mammalle asiasta? Ettei mua enää vietäis sinne kamalaan paikkaan. Eläinlääkäriin menen vielä jotenkuten, kun siellä on aina kivoja hajuja ja uusia kavereita. Mutta sinne pöydälle mie en kertakaikkiaan enää suostu menemään! Mamma sanoi, että ei tarvii taas vähään aikaan mennä. Ei vähään aikaan, ei se riitä. Mie en halua olla trimmattavaa rotua. Voiko sen asian jotenkin muuttaa tai perua?

Kunnioittaen Viivi