Olin noin 9-vuotias alkaessani kirjoittaa ensimmäistä päiväkirjaani. Sain kirjan joululahjaksi, oikein hienon, lukollisen, ja se on minulla tallessa vieläkin. Siskojeni kanssa olemme lukeneet sitä joskus pikkuhiprakassa ja nauraneet jutuille lattialla kierien. Ja niin tosisani kuin mie olin sitä kirjoittaessani.

Olen kirjoittanut sinne neljä vuotta nuoremmasta siskostani seuraavasti: "Nyt kerron sen, että Sisko on ahne. Hän ei voi millään malttaa mieltänsä, vaan aikoo syödä pääsiäismunansa jo nyt!" Nuoremmalle polvelle kerrottakoon, että ainakaan meillä silloin 60-luvulla ei mässäilty pääsiäismunilla, vaan saatiin siskojen kanssa yhdet isommat pääsiäismunat, sellaiset, joissa oli sisällä sormus, joka hajosi parissa päivässä. Mutta sitä pääsiäismunaa ei saanut syödä ennenkuin pääsiäinen oli ohi. Sisko sensijaan ei malttanut mieltänsä millään, ja sai minulta ahneen nimityksen, ja oikein virallisen nimityksen mustaa valkoisella.

Tämä tuli mieleeni, kun tein eilen Novitan viimeisimmässä lehdessä olleen ohjeen mukaan enkeleitä Novitan hahtuvasta. Ajattelin, että laitan enkeleitä joululahjojen mukaan äidille, siskolle, kummitytölle jne. Kuinkas kävi... tein siis tällaisen:



Siitä tuli aika hieno. Tein sille toisen kaveriksi:



Kohta niitä oli viisi, ja laitoin ne keittiön lamppuun roikkumaan:



Ja sitten kerron sen, että Hanni on ahne! Hän ei voi millään malttaa mieltänsä, vaan aikoo pitää kaikki tekemänsä hahtuvaenkelit itsellään, ja jättää toiset ilman! Niin siinä taitaa käydä. Ei ole helppoa kuulua itsekkääseen ja ahneeseen sukuun, se kulkee näköjään geeneissä.