Eilen päätettiin Viivin kanssa lähteä etsimään kantarelleja. Meidän äitiyhdistyksen perinteiset rapujuhlat on lauantaina, ja olen luvannut tehdä sinne kuuluisaa kantarellikeittoani. Enää puuttui ne kantarellit, ja muutenkin oli kova metsännälkä, kun edellisestä retkestä oli viikkoja.

Ajoin tuttuun ja takuuvarmaan metsään, jossa on ihana lampi, ja sen ympärillä on aina kasvanut kantarelleja. Jätin auton metsätien varteen, ja käveltiin joltinenkin matka metsää pitkin sienipaikkaani. Löytyihän niitä, seitsemän pientä ja kaksi keskikokoista. Näin jo sieluni silmin äitiyhdistyksen jäsenet tappelemassa kahden desin keitosta, ja mielessäni vaihdoin kantarellikeiton herkkusienikeitoksi. Nolompi juttu.

Tarvottiin takaisin autolle. Kun olin jo avaamassa auton ovia, osui silmiini jotain keltaista. Siinä, pari metriä autolta, oli iso läjä kantarelleja, puhtaita, hyvän kokoisia, herkullisen näköisiä. Sain ainakin kolme litraa sieniä, siis enemmänkin kuin yhteen keittoon.

Toisaalta, jos olisin löytänyt sienet heti, olisi ehkä mukavat hetket metsässä jääneet kokematta. Olen vähän arka päästämään Viiviä vapaaksi metsässä. Jos se säikähtää jotain äkkinäistä ääntä, se saattaa pinkaista kauhuissaan kotia kohti, ja nyt kotiin oli matkaa 10 kilometriä. Tai jos se näkee jotain erityisen mielenkiintoista, kuten toisen sienestäjän, tänne-huudot kaikuu kuuroille koirankorville. Mutta päätin ottaa riskin ja päästin sen vapaaksi, eikä se yrittänytkään häipyä näköpiiristäni. Sen sijaan se keksi ihana leikin: se työnsi päänsä syvälle sammaleen sisään ja kuonollaan heitteli sammalen kappaleita ilmaan. Sitäpaitsi se jaksoi hienosti juosta risukoissa ja upottavassa sammalikossa. Sitkeä ja rohkea terrierinalku!

Koristella tämä sivu tarttis. Auttaiskohan se likka? Kun kehtais taas pyytää...