Hei kaikille, Viivi täällä taas!

Meillä on nyt täysi sota täällä ton mamman kanssa, mutta tällä kertaa mulla on selkee yliote siitä. Siis mua kusetettiin pahasti, mutta mie oon kostanut sen olemalla hyvin loukkaantuneen oloinen, ja nyt mamma lepyttelee ja lässyttää mulle kuin viimeistä päivää. Jatkan vielä ainakin tämän päivän, koska aamulla se antoi hätäpäissään mulle lepytykseksi suklaakakun loppumurusetkin, jotka yleensä menis jäteastiaan.

Mie tykkään siitä, että mulla on pitkä otsatukka ja turkissakin ns volyymiä. Etenkin näin talven tullessa on tietenkin paljon mukavampi ulkoilla paksussa turkissa, tajuaahan ihmisnaisetkin tämän seikan. Ja pitkään turkkiin tarttuu ne metsän parfyymitkin paremmin, te varmaan muistatte..

Mamma otti musta kuvan tiistaina, kun mun turkki oli just harjattu (mitä prkl inhoan myös sydämeni pohjasta!)

Mun omasta mielestä toi hipahtava tyyli sopii mulle.

Keskiviikkoaamuna, lenkin ja aamupalan jälkeen mamma tohotti mua uudelleen lähteen ulos. Jee! Autoon! Mökille siis? Lähdin riemumielin takapenkille, enkä aavistanut mitään, kunnes olin yhden talon pihassa, ja aidan takana muistin paikan: paska, se toi mut taas trimmiin. Enks mie just ollu?

Mamma höpötteli sille naiselle kaikkea kuulumisiaan ja nosti mut siihen ällöttävälle pöydälle, EIKÄ OLLUT HUOMAAVINAAN MITEN MUA PELOTTI! Aloin täristä ja multa petti jalat alta. Katsoin mammaan vetoavasti, mutta ne vaan nauroi mulle ja sitten mamma häipyi ja mun turkkia alettiin kiskoa, nyppia, ajella ja kynnetkin leikattiin. Kyllä otti päähän!

Kun tultiin kotiin, katsoin itteeni peilistä, ja kammottavaa, millaiseksi mut taas kynittiin! Ei mitenkään kehtais mennä koirakaverien näkyville ulos, ja paleleekin tuolla.

Kattokaa nyt mun naamaa ja kampausta! Pilalla!

Mie loukkaannuin NIIN! Mammaan ei voi luottaa yhtään, koskaan ei voi tietää, mitä se keksii. Niinpä mie aloitin esityksen. Aina kun mamma käveli mun lähelle, kyyristyin kasaan ja otin luimukorvaisen äiti-älä-taas-lyö-ilmeeni naamaan. Piilouduin nurkkiin, ja kaatuilin selälleni muka alistuen (paskat, oikeesti mie en alistu sille ikinä!) En antanu sen ottaa valokuviakaan niistä pahimmista esityksistä, jotka sain aikaan piirongin tai pöydän alla kyyristellessäni.

Osaan esittää epäluuloista, valmiina pakenemaan heti jos se lähestyy

Osaan haukkoa henkeäni ja olla kuolemaisillani. Huolestukoon!

Ja osaan olla kuollut. Se kävi tökkimässä mua, mutta leikin niin hyvin kuollutta, etten hievahtanutkaan.

Kaksosetkin kävi täällä ja nekin vaan nauroi mulle. Millaiseen perheeseen mie oon joutunut? Mie olen liian herkkä koira tähän huusholliin. Voisko joku vaihtaa mun kanssa kotia. Jos mamman kanssa tulis elämään jokin ärhäkkä susikoira vaikka, niin edes jälkeenpäin se tajuais, miten mie kärsin täällä. Voi paska tätä westien elämää!