Jokohan jaksaisi yhden postauksen ajan pysyä istuma-asennossa...no, kohtahan sen näkee.

Kuume nousi taas illalla ja yöllä. Yskittää, muttei tunnu keuhkoputkentulehdukselta, ei ole korvat kipeät, ei kurkku eikä poskiontelot. Joten säästyn varmaan lääkäriin menolta toistaiseksi. Nimittäin siitä ammattikunnasta on erinäisiä huonoja kokemuksia, ja menen lääkäriin vain äärimmäisestä pakosta. Tässä esimerkkejä:

Olen vähän yli kaksikymppinen nuori neito, seurustelen vakavasti tulevan - nyt entisen mieheni kanssa. Päätän olla vastuullinen nainen ja hakea lääkäriltä ehkäisypillerit. Mieslääkäri istuu vinosti hymyillen pöytänsä takana, kun selitän asiani. Jassoo, sitä on päästy nuoresta iästä huolimatta niinkuin miesten makuun. Lause hämmentää entisestään ja soperran, että jo tässä on monta kuukautta seurusteltu, ja haluaisin sellaisia minipillereitä.. Lääkäri meinaa tukehtua nauruunsa ja toteaa ivallisesti: ai, sitä on oikein lajikin jo mietitty valmiiksi. Ei niitä pillereitä noin vain saa, ensin tutkitaan. Mies tekee minulle elämäni ensimmäisen, erittäin kovakouraisen sisätutkimuksen. Naama punaisena, alapää kipeänä tulen ulos huoneesta pilleriresepti kädessä.

Muutama vuosi myöhemmin alan saada hengenahdistuskohtauksia, jotka pahenevat kilpaa koivun kukinnan kanssa. Lopulta minut viedään konservatoriolta sairaalan ensiapuun, ja jätetään haukkomaan henkeä yhteen huoneeseen yksin. Pitkän ajan kuluttua huoneeseen tulee hoitaja, joka sanoo lääkärin olevan tulossa. Lääkäri avaa oven, katselee ovelta hetken taisteluani saada ilmaa ja toteaa hoitajalle: anna sille paperipussi mihin hengittää, se on hysteerinen vaan. Ovi paukastaan kiinni ja minulle työnnetään pussi suun eteen. Ihmettelen, ettei hengittäminen helpotu yhtään, mutta minut lähetetään kotiin. En uskalla sanoa kenellekään, että saan joka yö hyperventilaatiokohtauksia, jotka eivät mene ohi paperipussilla. Puoli vuotta myöhemmin minulla todetaan allergiasairaalan tutkimuksissa paha astma, ja diagnoosin saan vain siksi, että oppilaani isä sattuu olemaan lääkäri ja kauhistuu kuullessaan vinkuvan hengittämiseni.

Odotan toista lastani. Synnytyksen jälkeen tunnen puoli vuotta oloni erittäin sairaaksi. Kuume nousee usein yhtäkkiä neljäänkymmeneen, ripuloin, oksentelen, kurkku on kipeä, tukehduttaa, vapisuttaa, hikoiluttaa. Lääkärien diagnooseja: te nyt vaan olette niin herkkä... kilpirauhaskokeet on otettu, mitä te vielä haluatte, kun kaikki näyttää normaalilta.... no, pienten lasten äidit nyt vain ovat noin hermostuneita...vasta viisi vuotta myöhemmin minulla todetaan kilpirauhastulehduksen aiheuttama kilpparin vajaatoiminta. Aikanaan jätettiin yksi koe ottamatta, se mistä olisi nähnyt rajun tulehduksen. Minulta ei tutkittu kilpparin vasta-aineita. Hoitamaton tulehdus vei minulta kuulon ja työkyvyn.

Toisen lapsen jälkeen alan olla aina vain huonommassa kunnossa, hiukset lähtevät päästä, en jaksa kävellä, nukahtelen vaikka keskelle lattiaa kun en jaksa kävellä keittiöstä sänkyyn, lihon ja palelen. Ehdotan lääkäreille kilpirauhaskokeita. Lääkärien lausahduksia: ei me nyt sieltä liikkeelle lähdetä, ensin tutkitaan kaikki muut ja viimeksi kilpirauhanen.. minä en voi tehdä teille tutkimuksia, kun en ymmärrä mitä teistä muka pitäisi tutkia... hyvä rouva, teidän on vain ymmärrettävä, että olette vanhentumassa, se on tosiasia jota naisten on vaikea hyväksyä (olen 32-vuotias)... ja sitten nöyryyttävin: tämä Meilahden tutkimuspyyntö sisältää niin paljon latinaa, että jollette osaa suomentaa näitä, on mahdoton tietää, mitä teistä pitäisi löytyä. Sanon, että kilpirauhanen pitäisi tutkia aluesairaalassa verikokeilla, etenkin kun isäni suvussa on paljon kilpparisairauksia, ja minulla on vajaatoiminnen oireita. Lääkäri hermostuu ja saa pultit: mitä te isäänne tähän sotkette? Ei voi tietää mitä potilaalta pitää tutkia jollei ymmärrä edes lähetettä! Poistun huudon säestämänä ulos, olen liian sairas ja väsynyt jaksaakseni tapella.

Oloni huononee, käyn jossain verikokeissa, tuloksista lääkäri toteaa: no, teillä saattaisi olla vaikka jokin imeytymishäiriökin, kun nämä veriarvot on tällaiset, mutta naisella nyt vain on erilaiset veriarvot kuin miehillä, senkka korkea ja hemoglobiini alhaalla. Ei se sitten varmaan mitään vakavaa ole (=keliakiani jäi vuosiksi toteamatta)

Lopulta päätän vielä kerran yrittää saada apua, sairastettuani vuosia. Varaan ajan terveyskeskuksesta lääkärille, sanon että ihan sama kenelle, joten joudun pultsarin näköiselle rupulääkärille. Sanon hänelle, että mulla on pahasti päässä vikaa, kun kuvittelen tulevani koko ajan sairaammaksi. Luettelen oireet, lääkäri kirjoittaa kilpirauhaskokeisiin lähetteen ja pyytää tulemaan uudelleen vastaanotolle, jollei niistä löydy mitään. Kahden viikon kuluttua saisin koetulokset. Kuluu vajaa viikko, lääkäri soittaa minulle kotiin ja kertoo, että minulla on valtaisa kilpirauhasen vajaatoiminta, hän ei ole koskaan nähnyt vastaavia lukemia, joten lähete sairaalatutkimuksiin on jo laitettu liikkeelle. Pääsen hoitoon, aloitan thyroksiinilääkityksen ja alan tajuta vähitellen, että maailmassa on värejä.

Voin pitkästä aikaa hyvin, ja lääkäri antaa luvan yrittää vielä yhtä lasta. Kun kuulen odottavani kaksosia, kysyn gyneltä, onko minun otettava raskausaikana vajaatoiminta huomioon. Gyne tuhahtaa: ei sillä ole mitään merkitystä! Onneksi neuvolalääkäri on toista mieltä ja olen koko raskausajan tarkkailtavana keskussairaalassa säännöllisesti. Vajaatoiminta raskauden aikana voi aiheuttaa sikön epämuodostumia.

Keliakiaa ei ole vieläkään todettu, ja odotan kaksosia, joten hemoglobiini keikkuu lopulta 70-80 tuntumissa, kilppariarvot ovat metsässä ja olen aivan lopussa! Keskussairaalan naislääkäri antaa toivoa, ja sanoo, että jollei parissa viikossa arvot kohene, voidaan vaikka poliklinikkakäynnillä antaa vähän lisäverta, jotta jaksaisin paremmin lähestyvän synnytyksen.

Käyn omassa terveyskeskuksessa kokeissa ja vien tulokset sairaalaan, jossa sattuu olemaan eri (mies)lääkäri, jonka päätehtävä tuntuu olevan flirttailu kätilöopiskelijoiden kanssa. Hän kysyy muodollisesti, että miten voitte. Vastaan totuudenmukaisesti, että en tunne voivani ollenkaan hyvin. Lääkäri katsoo veriarvoni ja aloittaa: no joo, nämä veriarvot nyt on sellaiset, että te olette katsoneet nämä ja toteatte, että hemoglobiini on niin huono, että kuuluu voida huonosti. Jos olisitte mies, ja teillä olisi tällaiset veriarvot, saisitte punasoluja välittömästi. Mutta koska olette nainen ja vielä raskaana, ei meidän kannata tuhlata arvokasta verta teihin.

Silloin minulla kilahtaa, nousen ylös ja alan huutaa: on todella helppoa istua valkoinen takki päällä pöydän sillä puolella ja vittuilla, kun munat roikkuu haarojen välissä ja tietää, ettei ikinä joudu tällaiseen tilanteeseen! Ukko hiljenee ja jatkossa tervehtii kohteliaasti käytävällä vastaantullessaan: hyvää päivää, rouva Hanni! Punasolujakin saan vähän ennen synnytystä osastolla, mutta sen naislääkärin toimesta.

Kun kaksoset ovat pieniä, saan kovan kuumetaudin, sekä kivuliaan, rohisevan hengityksen. Tunnen todella oloni sairaaksi ja menen ensiapuun. Lääkäri on vihainen kun tulin, siellä on oikeitakin sairaita odottamassa, minä vain vien jonkun tärkeän potilaan ajan. Hän ohimennen kuuntelee hengitysta ja määrää yskälääkettä "rouvan mieliksi". Koska edelleen kuume on korkealla ja olo heikko, varaan ajan yksityislääkärille. Tarkkojen tutkimusten jälkeen saan keuhkokuume-diagnoosin.

Sen jälkeen olen mennyt lääkäriin vain kun on AIVAN pakko! Miten yhdelle Hannille voikin osua noin monta paskatyyppiä kohdalle? Kaikki vielä suomalaisia, osa erikoislääkäreitä, ei edes näitä parjattuja venäläisiä tai virolaisia kielitaidottomia. Toisaalta sellainen sopisi mulle oikein hyvin, eipä tarvitsisi ymmärtää solvauksia ja ylenkatsettakaan.