Äidillä oli vanhainkodilla muutama lempihoitaja, ja hän halusi aina palkita jollain tapaa saamansa hyvän hoidon. Siispä hän pyysi minua milloin kutomaan siilisukat tai -lapaset, tai ompelemaan jotain.
Kun kävin äidin luona viimeisen kerran, hän pyysi minua tekemään kaksi enkeliä, toisen kiltille omahoitajalleen, sekä toisen hoitajalle, josta hän erityisesti piti. Äiti ilmeisesti tunsi voimiensa olevan jo vähissä, koska hän tarkisti monta kertaa, että varmaan teen ne enkelit. Sanoin, että niitä on muutama valmiina, joten tuon ne ihan varmaan seuraavalla käynnilläni. Vielä lähtiessäni äiti halusi kuulla, että enkelit saavat varmaan kynttilät käteensä. Lupasin ja lähdin.
Vein enkelit seuraavalla käynnilläni, mutta äitiä ei enää ollut. Äidin omahoitaja oli paikalla ja sain antaa äidin lähettämän suojelusenkelin hänelle. Kerroin enkelin tarinan, ja hoitaja purskahti itkuun. Hän sai valita, mikä enkelin ottaa, ja hän valitsi tämän.
(kuvat on vähän heikkolaatuisia, ei mun kameralla parempiakaan irtoa )
Toiselle äidin hoitajalle jätin enkelin taukohuoneeseen ja viereen kirjoittamani kirjeen. Hän sai enkelinsä työvuoroon tullessaan.
Kun olin hyvästelemässä äitiä, kysyi kaksi äidin hoitajaa, voivatko he tulla siihen pieneen hartaustilaisuuteen mukaan. Tottakai he saivat. Olin itse jo silittänyt äidin tukkaa ja toivottanut hyvää matkaa, sekä pyytänyt kertomaan isälle terveiseni. Molemmat hoitajat juttelivat vuorostaan äidille, silittivät poskea ja kiittivät siitä, että he saivat edes pienen hetken tuntea jonkun äitini kaltaisen ihmisen. Toinen hoitajista sanoi, ettei koskaan unohda äidin silmien tuikkimista ja iloista hymyä. Sitten hän kääntyi minun ja siskoni puoleen ja sanoi, että onneksi se sama tuikkiminen jatkuu teidän silmissänne. Se oli niin kaunis ja ikimuistettava hetki ja ikimuistettavat sanat.
Enkeleistä yksi oli jäljellä, ja halusin antaa sen meidän perheystävälle, joka paljon auttoi äitiä silloin kun hän oli vielä mökissään asumassa, ja kävi myöhemminkin paljon äitiä katsomassa. Siskoni toimitti hänen enkelinsä perille.
Ja tämän enkelin tarinaan tulee jatkoa. Meni noin viikko siitä, kun viimeinenkin suojelusenkeli oli lähtenyt uuteen kotiinsa. Enkelin uusi omistaja oli soittanut siskolleni itku kurkussa ja liikuttuneena: voisikohan Hanni tehdä vielä yhden enkelin. Hänen 7-vuotias kehitysvammainen tyttärenpoikansa on niin ihastunut tuohon enkeliin, että juttelee ja laulaa sille, ei jätä sitä hetkeksikään, vie retkille mukanaan... kuulemma aivan järkyttävää . Tottakai lupasin tehdä Eerolle oman enkelin, jonka hän voi sitten viedä omaan kotiinsa ja vaikka nukkua sen kanssa. Tottakai mie teen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.