No niin, tämän postauksen sääntö tulee tässä: Kukaan ei saa nauraa tätä lukiessaan tai kuvia katsellessaan. Tässä ollaan vakavalla asialla, Hanni kertailee köyhää lapsuuttaan ja sen seuraamuksia. Siis, jos aiot nauraa minulle, älä lue tätä ollenkaan. Ja pyydän myös rehellisyyttä, jos edes suupielet ovat värähtäneet hieman hymyn puolelle, pyydän tunnustamaan asian välittömästi kommenttilaatikossani. Kiitos etukäteen, rakkaat ystäväni. Kiitos ymmärtäväisyydestänne ja rehellisyydestänne!
Mutta ennen vakavaan aiheeseen siirtymistä iloisempi uutinen: minua on taas muistettu ihanalla palkinnolla. Timantti salasanan takaa, sekä Leenuliini antoivat ihanan hyvän mielen blogi-palkinnon. Erityisesti mieltä lämmittää Leenuliinin saatesanat:
Hanni osaa kirjoittamisen taidon niin hyvin ja elävästi, että yleensä itsekseni täällä hihittelin hänen tarinoilleen. Hän tosiaan ansaitsee tämän hyvän mielen -tunnustuksen blogilleen.
Tämä lämmittää kyllä mieltäni niin paljon, etten oikein löydä sanojakaan. Näin ihana palkinto tytöiltä palkintokaapin täydennykseksi:
Mie en nyt saa sitä kohdistettua keskelle, mutta olkoon..
Sitten siihen vakavaan lapsuusaiheeseen, jolle ette sitten naura.
Olen syntynyt vuonna 1955, ja eihän siihen aikaan ollut telkkareita. Radio meillä oli, telkkari ostettiin joskus 1960-luvun puolivälissä, taisin olla silloin 9-vuotias. Mutta siihen saakka iltaisin siis tehtiin... niin, mitä ihmettä silloin tehtiin että saatiin aika kulumaan, asuttiin vielä maalla, keskellä korpea.
Edesmennyt isäni keksi, miten saadaan illat pitkät kulumaan rattoisasti. Tarvittiin yksi tai kaksi silmäpakoista nailonsukkaa, (sen vuoksi silmäpakoista, ettei ehjiä sukkia voinut tällaiseen tuhlata). Sitten vain vuorotellen jokaiselle sukka päähän, ja esitys oli valmis.
Jossain pippaloissa aikuisiälläni sitten keksin hieman douppingia nautittuani, että tästähän saadaan mukavaa ajanvietettä, lapsuuteni tapaan. Pyysin emännältä sukkahousuja lainaksi, ja juhlien isäntä toiseen lahkeeseen, mie toiseen. Jo siitä riemu repesi, niin nämä on yksinkertaisia ihmisiä nämä mun kaverit.
Tätä vanhaa kuvaa katsellessani en voi kuin todeta, että vasemmassa lahkeessa oleva pää näyttää täsmälleen samanlaiselta kuin kyseisen henkilön viimeisin passikuva, jonka satuin näkemään (noh, vaimonsa kiikutti sen vartavasten mulle naurettavaksi...) viime viikolla.
Vuosia on melkein jokaisessa juhlassa ollut illan ohjelmanumerona Hanni ja hänen bestiksensä aviomies pistävät päänsä sukkahousuihin. Miksi sitten aina me kaksi? No, suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että meidän naamat on jotenkin pehmeämpää kudosta kuin muiden, joten ne mällääntyy erilaisiin asentoihin helposti. Toisin sanoen, meistä tulee niin rumia, rumempia kuin muista keskimäärin.
Ei ollut mulla helppo lapsuus, ei!
Mutta monipuolinen naamataulu mulla on
Ja ilo pintaan vaikka syrän märkänis!
ETTE NAURA!!!!!!!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.