Muistelin tuolla toisaalla viestissäni vanhalle kaverilleni isääni, ja päätin jakaa muisteloita teidän muidenkin kanssa. (Jomille tiedoksi, yöpaita ei sentään ole enää päällä, mutta keittiö sotkussa...)

Tänään aamuyöllä tuli kuluneeksi 5 vuotta isäni kuolemasta. Kaipaan  isää usein, itkukin tulee herkästi. Kun olen mökillä, kävelen sysipimeässä pikkutietäni ja katselen huikaisevaa tähtitaivasta, pääsen isäni lähelle vieläkin. Jostain syystä hän kuuluu siihen mökkiin, ja tiedän että jos isä eläisi, hän olisi yllyttänyt minua juuri sen mökin ostamaan.

Minä olin aina isän likka, isän jätkä. Olin isän perässä joka paikassa: marjastamassa, sienimetsässä, kalaverkkoja kokemassa, ravustamassa. Isän kanssa opin suunnistamaan ja isän kanssa haettiin joulukuusi metsästä. Isääni luotin kuin kallioon. Jos isä sanoi, että järven jää kestää ja saan mennä luistelemaan, ei tarvinnut koskaan epäillä. Jos isä lupasi, että saan ryömiä radan toiselle puolelle junan alta, saatoin sen tehdä turvallisin mielin: isä ei ikinä saattaisi minua vaaraan. Isän kanssa ei eksytty metsään, isä jaksoi viedä minut joka sunnuntai, ainoana vapaapäivänään monen tunnin matkan junalla, jotta pääsin soittotunnille Tampereelle. Isä repi pienestä palkastaan rahat pianoon, jotta sain soittaa...

Isää leimasi jokin surumielisyys. Minä otin tehtäväkseni isän tarkkailun, ja kun näin että hänellä oli paha mieli, keräsin vaikkapa metsämansikoita ja vein  ne hänelle vaihdekopille, jotta  tulisi parempi mieli. Kerran isä otti minut syliin ja selitti, että sota teki hänet erilaiseksi, se oli niin kova paikka 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Kun sain selityksen, en pelännyt isää, vaikka hän välillä oli hermostunut ja väsyneen tuntuinen. Isän elämää varmaan leimasi myös kahden lapsen menetys. Esikoinen kuoli viiden kuukauden vanhana aivokalvontulehdukseen, ja veljeni kolmen kuukauden vanhana sydänvikaan. Olen syntynyt vuosi veljeni kuoleman jälkeen, siis minut on lohdukkeeksi tehty. Otin pojan roolin perheessä, otin myös lohduttajan ja ilontuojan roolin, tietämättäni, vaistoni mukaisesti.

Isää ja minua yhdisti musiikki. Meitä yhdisti myös luonto ja metsissä kulkeminen. Isän ja minun huumorikin oli samankaltaista. Ei isä minua sen enempää rakastanut kuin muitakaan lapsiaan, mutta meillä oli kuitenkin erilainen yhteys. Luulen, että paikkani kuolleen veljeni seuraajana merkitsi aika paljon suhteessamme.

Isä meni syksyllä 2004 tyräleikkaukseen, eikä kukaan aavistanut, ettei hän enää palaa kotiin. Soitin hänelle sairaalaan, kun hänen piti päästä parin päivän päästä pois, kunhan suoleen tullut tukkeuma saadaan pois. En aavistanut, että se jäi viimeiseksi puheluksemme, mutta isä tiesi sen. Isä, jolle oli ollut järkytys jälkeenpäin tajuta, millaisessa helvetissä olin avioliitossani elänyt, kysyi multa monta kertaa puhelun aikana: Hannele, onhan sulla nyt kaikki asiat hyvin. Onneksi sain rehellisesti vastata, että kaikki on hyvin, paremmin kuin koskaan avioliittoni aikana. Isä saattoi päästää minusta irti ja lähteä.

Olen monesti tuntenut, että isä kulkee vierelläni. Viimeisin kokemus oli huikea. Olin aamun lehdestä lukenut, että talo,. jonka vuoksi olin joutumassa käräjille, jonka remontteja mulla yritettiin maksattaa, jonka vuoksi olin ollut uhattuna ja peloissani, oli myynnissä. Siis olen vapaa, minua ei voida enää laittaa syytteeseen mistään!

Illalla menin nukkumaan Viivi kainalossa. Oli hämärää, olin sammuttanut valot, mutta en vielä nukahtanut. Yhtäkkiä Viivi nousi varovasti ylös, alkoi tarkkailla sängyn päätyyn ja istahti kallistellen päätään ja kuulostellen. Ei haukkunut, ei murissut, mutta tarkkaili. Tajusin, että isä oli sänkyni vieressä. Pystyin vaistoamaan isän ilkikurisen virnistyksen ja asian, mitä hän halusi sanoa: mitäs minä sulle sanoin; kaikki järjestyy! Tunne oli niin konkreettinen, että olisin kurkottamalla voinut koskettaa isää. Sitten, asiansa sanottuaan isä lähti. Viivi rauhoittui nukkumaan, ja minä nukuin turvallisesti ja onnellisena: ei isä minua ole jättänyt.

Silti itken nytkin. Isä, minulla on sinua niin kovin ikävä!