Nyt kun olen saanut tämän kotini suunnilleen sisustettua Hannin näköiseksi, aion laajentaa reviiriäni porraskäytävän puolelle. Minuahan ei kukaan estä, kun vimma iskee.

Portaikon ikkunassa roikkui kamalan näköinen tummanruskea pitsikappa, ja omituiset "nappulaverhot". Kysyin alakerran nuorelta parilta, olisiko heillä mitään sitä vastaan, joa vaihdan siihen jonkin oman, vanhan verhoni. Ei kuulemma ollut, sain laittaa ihan minkä itse halusin, koska he ovat varmoja, että se ei voi kamalamman näköinen olla kuin entinen smiley Kaivoin ikivanhan kapan verhovarastoistani. Ja yhden parittoman tuikkukupinkin laitoin roikkumaan ikkunan eteen. Ja älkää pelätkö, tässä ei kukaan polta tuikkuja, se on vain koristeena. Ehkä joskus laitan siihen tilalle jonkin viherkasvin kuoleentumaan.



Kun kävin viemässä äidin tavaroita, otin mukaani ikivanhan räsymaton äidin runsaista mattovarastoista. Niin ikivanha matto, että se saattaa olla suunnilleen mun ikäinen. Seuraavaksi se saakin lähteä jäteasemalle, mutta en raaskinut hyvää mattoa kuitenkaan portaikkoon ottaa. Peilin yläpuolelle laitoin kranssin, jonka olen saanut joskus vuosia sitten siskolta. Ovessa on vielä vähän pääsiäinen. Ja enkeli tietenkin. Tämä tästä voi vielä laajentua ties minkälaiseksi, mutta tästä lähdetään. (ja ideoitakin otan vastaan).



 

Kirjoitin parissa viimeisessä postauksessa äidin tilanteesta, ja haluan vielä korostaa, että en missään nimessä halua aliarvioida tai vähätellä hoitajien raskasta ja tärkeää työtä, enkä arvostella hyviä hoitajia. Äidin kohdalla suuri osa hoitajista on olleet ihania, ainoastaan kaksi-kolme on olleet niitä, jotka retuuttivat, huusivat, jättivät ilman välipalaa, käskivät kääntymään itse, jättivät makaamaan pahaan asentoon.. Sellaisille hoitajille tietenkin voisi uran vaihto tehdä hyvää, kaikkien kannalta olisi parempi niin.

Mutta esimerkiksi yksi hoitaja täällä uudessa paikassa oli ihana, kun kävi kaksi kertaa juttelemassa vähän peloissaan olevalle äidille. Hän sanoi ymmärtävänsä, että kaikki pienetkin toiveet on tärkeitä, je he haluavat ne kuulla ja toteuttaa. Hoitaja ihasteli äidin orvokinsinisiä silmiä, höpötteli kevään tulosta ja siitä, että kohta päästään terassille ulkoilemaan... rauhoitteli höpötyksellään ilmiselvästi äitiä. Eli lähinnä arvostelen sitä tapaa, millä vanhuksia siirrellään toiveita kuulematta, ja ympäristö, jossa äiti nyt makaa on kolkko. Toivon, että niitä pahis-hoitajiakaan ei nyt äidin kohdalle enää satu, ainakaan monia. Huonoja päiviä on kaikille, sen äitikin ymmärtää. Mutta ne huonot kokemukset tuli aina samoilta hoitajilta. Valitettavasti, koska silloin alkaa pelätä, kuka on vuorossa. Vanhus on aika avuton toisten kynsissä.

Tänään luin kommentin, ja taisi ensimmäisen kerran blogihistoriani aikana tulla itku kommentin vuoksi. "Milli" kirjoittaa: "Toki, hyvä tytär ja äitinsä parasta ajatteleva, ottaa vanhan äitinsä omaan kotiinsa hoidettavaksi, saa näin omaishoidon tukea ym tarvikkeita sekä kaupungilta muutaman kerran vuodessa viikon intervallipaikan että voi itse vetää henkeä ja ladata akkujaan."

Olen aikanaan luvannut isälle, että jos hän kuolee ennen äitiä, otan äidin luokseni asumaan. Nyt äiti makaa vanhainkodilla, enkä voikaan pitää isälle antamaani lupausta. Äidin kotikunta on 200 kilometrin päässä, ja nyt asun vanhan talon toisessa kerroksessa, eikä täällä pääsisi kulkemaan edes pyörätuolilla. Vessa ja suihku on rakennettu niin, että siellä ei voisi vanhusta hoitaa. En jaksaisi yksin edes nostaa tai kääntää äitiä, puhumattakaan että saisin hänet turvallisesti vessaan tai pesulle. Mie tunnen syyllisyyttä, kun en pidä isälle lupaustani.

Niin että osui ja upposi.