kysyi mun fb-kaverini nähtyään kuvan uusimmista pikkusiilisukistani. Kyllähän mäyräkoirakin näistä varmaan ilahtuisi, mutta nämä lähtee kylläkin Helsinkiin vielä syntymättömien kaksosten varpaita lämmittämään.



Samaan tilaukseen lähtee vielä hitusen verran isommat tyttösiilit, jotka pääsevätkin ihan ulkomaille, New Yorkiin puolivuotiaalle vauvalle. Maineeni siilitehtailijana kansainvälistyy hyvää vauhtia cool

Viimeisin pesueeni siis tässä.
 


Seuraavaksi teenkin ensimmäiset aikuisten siilisukat blogikaverille. Mutta sitä ennen on käytävä hakemassa lisää lankoja. Laskin tässä yhtenä päivänä, että mulla on mennyt noin 90 euroa omaa rahaa näihin siililapasiin ja -sukkiin, joten ei näillä rikastumaan pääse smiley

Tein myös aikuisten palmikkosukkia, mutta lanka loppui vähän kesken. Kokeilin samanlaisen mallin ihan pieniin vauvasukkiin, ja lähetin kummitytön pienelle Vanessalle kokeiltavaksi.




Väsymys ei meinaa hellittää. Kävin verikokeissa, mutta joudun odottamaan lääkärille pääsyä yli vapun, koska halusin suomalaiselle, tutulle lääkärille. Hiukset tippuu päästä, palelee ja potuttaa. Jospa syy löytyisi kilpparista, se olisi ehkä helpoin korjata lisäämällä vähän tyroksiinin määrää.

Kävin labrassa pääsiäisen jälkeen, ja ajattelin, että en mene sinne ihan kahdeksaksi, jotta en joudu jonottamaan. Kun menin yhdeksän jälkeen sinne, siellä olikin aivan mieletön jono. En viitsinyt takaisinkaan palata, joten jonotin lähes kaksi tuntia. Ihmiset kävivät kiukkuisiksi, ja alkoi jo vähän säälittää nainen, joka oli yksin ottamassa näytteitä. Kun lopulta tuli minun vuoroni, hän sanoikin, että tänä aamuna on puoli Valkealaa päättänyt tulla verikokeisiin..

Nainen lirutti veret purkkeihin, ja kun hän laittoi laastaria paikoilleen, kysyin, että saanko tarran. Mitä? Nainen kai luuli kuulleensa väärin. Mie: niin saisinko tarran, kun olin niin reipas. Nainen häkeltyi niin, ettei meinannut muistaa, missä tarroja säilytetään. Selitin vakavalla naamalla, että kaveritkin on saaneet tarran verikokeessa, ja miekin halua, että pääsen vaihtelemaan. Sain mie tarran, sain ihan itse valitakin sen. Nainen jäi nauramaan, kun lähdin tarra näkyvästi kädessä kävelemään käytävää pitkin. Toivottavasti kaikki näkivät tarrani, varmaan kadehtivatkin pikkuisen. Ja toivottavasti sen hoitajan päivä edes hieman kirkastui.

Valitsin lammastarran.
 


En ehkä vaihda tätä kenenkään kanssa, kavereilla on aika tyhmiä ja poikamaisia tarroja.

Äitiä kävin katsomassa vanhaikodilla. Siivottiin siskon kanssa palvelutaloon tyhjilleen jäänyt yksiö ja vietiin äidin tavarat pois. Paha mielihän siinä tuli. Äiti häädettiin ajolähtönä sieltä pois, yksi perustelu oli muka talossa alkava saneeraus. Yksi hoitaja sanoi suoraan, että mitään päätöksiä, aikatauluja, tai edes varmaa tietoa siitä, alkaako koko saneeraus, ei ole tehty. Äiti olisi voinut siis odotella yksityisestä hoitokodista vapautuvaa paikkaa, ei siellä palvelutalossa mitään remonttia aloiteta varmaan vuoteen. Mutta eipä siinä vanhuksen mielipidettä kysytty, äiti siis makaa nyt kahden hengen sairaalahuonetta vastaavassa kolkossa huoneessa vanhainkodilla. Ilmeisesti ei tule sieltä koskaan pois pääsemäänkään.

Yritin olla reipas ja rohkaiseva. Hyvä asia oli, että ne hoitajat, jotka siinä kävivät, olivat aivan ihania, ja apu on saatavilla heti, yötä päivää. Äiti oli kuitenkin kovin väsynyt, pettynyt ja surullinen. Tämä oli juuri se paikka, jonne hän ei halunnut. Ja vaikka hyviä hoitajia on, ruoka tehdään itse (palvelutalossa vanhukset saivat eineksiä), ja huonekaverina on mitä herttaisin mummeli, jäi tosi paha mieli. Jo senkin vuoksi, että vierailut äidin luona on nyt erilaisia. Kuin sairaalassa vierailutunnilla; käyt istumassa hetken sängyn vieressä ja lähdet pois. Eikä oikein mitään henkilökohtaisia pääse edes juttelemaan; huonekaveri on siinä parin metrin päässä, eikä edes huonokuuloinen mummu smiley Mutta valitettavasti luulen, että äiti ei tule tuolla viihtymään, enkä miekään viihtyisi. Pahalta se tuntuu.

Lehdessä yhtenä päivänä joku hoitaja, ehkä ihan provosoidakseen kirjoitti, että jollei ruoka vanhukselle uppoa pureskelemalla, niin se voidaan laittaa helposti suuhun ruiskulla. Tai että vaippoihin imeytyy 5 litraa pissaa, ei niitä niin usein tarvitse vaihtaa. Tuli mieleen idea: jospa nämä (usein nuoret ja elämää kokemattomat) hoitajat laitettaisiin vaikkapa vaan viikoksi sänkyihin niin, että he eivät saa kääntyäkään itse, vaan pitää odottaa niin kauan, että joku tulee auttamaan. Voitaisiin vähän nirhetä ihoa haavoille, jotta tulisi myös hieman tuntumaa makuuhaavoista. Vaippoihin pitäisi pissata se viisi litraa, sitten vaihdetaan kuivat. Ruoka pistetään ruiskulla suuhun.. tai tätä voisi kokeilla myös ne päättäjät, jotka näistä asioista päättää. Viikko, sehän olisi todella lyhyt ja helppo keikka kun otetaan huomioon, että se on tosielämää monelle vuosien ajan.

Eikä hyväkään hoito muuta sitä tosiasiaa, että tuollainen ympäristö ei ole oikein edes inhimillistä. Äidin sängyn viereen ei edes pääse useampi ihminen kerrallaan, tila on niin ahdas. Siinä on sitten "koti" elämän viimeiset vuodet.

Tuo vanhainkoti on mulle tuttu 70-luvulta. Olin siellä yhden kesän kesätöissä, ensin naisten osastolla, ja sieltä siirryin tähän rakennukseen, jossa äitini nyt on. Silloin huoneissa saattoi pahimmillaan maata kuusi vanhusta. Ja hoito oli täysin ala-arvoista, olin aika kauhuissani, millaista kohtelua silloin vanhukset saivat. Tänä päivänä sellaisesta joutuisi syytteeseen, mitä olin todistamassa. Toivottavasti sellaista ei enää ole missään, joskus toisen kerran voin kertoa, mitä siellä näin ja koin.

Isäni oli aika onnellinen kuollessaan saappaat jalassa pitkän elämän eläneenä!