Sarjassamme tikusta asiaa.

Jostain blogista (?) sain ajatuksen kertoa omasta puhelinkammostani. Mie en tykkää puhelimista, eikä se johdu huonosta kuulostani, koska puhelimessa pärjään ihan hyvin; ääni tulee suoraan korvaan, ja jos en saa selvää, on vika puhelinlinjoissa. Mutta en tykkää puhua ihmisten kanssa, jollen näe puhujaa. (sanoo hän jonka ennätys yhtäsoittoa puhelimessa on 3 1/2 tuntia..). En myöskään osaa paikata syntynyttä hiljaisuutta, tiedättekö kun kumpikaan ei keksi mitään sanomista. Oikeassa elämässä, naamakkain keksin aina jotain, puhelimessa en. Enkä myöskään pidä kännyköistä yleensäkään. Kännykkäni on useinmiten eri paikassa kuin mie, ja lapset kuittaileekin usein, että kiva kun meillä on jokin hätä, soitetaan äiti apuun, ja äidin puhelin alkaa soida makuuhuoneen yöpöydällä, kun äiti itse on kaupassa. Lankapuhelimen soidessa ei koskaan tiennyt, kuka soittaa, mutta kännykästä näkee, että joku vieras numero hätyyttelee (inhoan vastata niihin!) tai Rouva Kusipää (salasanablogi) ahdistelee puhelullaan.

Kun soitan jonnekin virastoon tai ajanvaraukseen, mietin aina ensin, mitä sanon, etten takeltele puheissani. Tämä on peruja siitä kerrasta kun varasin aikaa optikolle näöntarkastukseen. Naputtelin numerot, ja kun liikkeessa vastattiin, aioin sanoa: täällä on Hanni Hösöttäjä hei, haluaisin varata ajan näöntarkastukseen. Kuulin mokeltavani jotain käsittämätöntä tyyliin: halusi näöntras... näkötraks... näöntasra... ei, nyt miulta karkaa mopo käsistä kokonaan, siis haluaisin... auta! Nainen toisessa päässä sanoi rauhallisesti: no, odotellaan, kyllä se sieltä vielä tulee. Hikisenä, punaisena ja nolona lopulta sain ajan optikolle, koska en kehdannut luuriakaan siinä vaiheessa sulkea.

Sitten tämä vastaaminen, siitäkin on nolo juttu kerrottavana. Kännykkää mulla ei silloin vielä ollut. Istuttiin ystävättären kanssa päiväkahvilla, kun puhelin soi. Nousin vastaamaan, otin luurin käteen, ja pää löi tyhjää. Toisessa päässä odotettiin tietenkin, ja mie neropatti päätin kysyä kahvipöydässä istuvalta viisaalta ystävältäni:"Kuka mie oon?"  Saatuani kuulla nimeni, osasin sanoa sen puhelimeen.

Seuraavaksi Esikoisen järjestämä nolo tilanne. Esikoisen tapana oli soittaa ja esitellä itsensä milloin minkä firman edustajaksi, joten opin tunnistamaan hänet (lanka)puhelimessa enkä enää mennyt retkuun. Puhelin soi, ja toisessa päässä miehen ääni sanoi: tämä on pellitysliikkeestä Matti Makkonen hei. Mie räjähdin nauramaan ja vastasin: juu juu, niin varmaan! Toisessa päässä tuli hiljaista, ja esittely toistettiin. Hahhah, älä nyt yritä, kyllä mie sun äänes tunnen! Mitä asiaa sulla oikeesti on. Mies sanoi surkeana: niin mutta kun täällä ON ihan oikeasti Matti Makkonen, mie soittelen siitä sovitusta piipun pellityksestä. Öh, juu, tuota, kröh, voi helvetti sentään, mie luulin että poika siellä taas pelleilee, anteeksi vaan, jospa mie nyt rauhoittuisin tässä ja sovitaan milloin tulet. Luuri lipsuu hikisissä kourissa ja suu kuivaa. Jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa, tietää kyllä. Onko muuten kukaan koskaan ollut? Sanokaa, että en ole ainoa, voi sanokaa!

Tämä on kai myös suvun rasitteita. Soitin siskolle (edelleen lankapuhelimeen, miksiköhän mie niitä muuten takaisin kaipaan?). Toisessa päässä vastattiin: Helena Antila! Muuten ihan hyvin, mutta siskoni sukunimi ei ole Antila. Mietin hetken, sanonko että anteeksi väärä numero, mutta sitten toisessa päässä alkoi kuulua hillitön nauru. Se sai aikaan myös minun repeämisen, ja seuraava varttitunti naurettiin (mun laskuun), kun kumpikaan ei saanut sanottua yhtään mitään. Tokaksvanhin jäi katsomaan pitkään siinä vaiheessa kun makasin jo lattialla selälläni ja nauroin hysteerisenä luuriin. Exä totesi pojalle kuivasti: puhuu siskonsa kanssa...

Selityskin tuohon tuli sitten myöhemmin, kun pystyi taas puhumaan. Sisko oli ajatuksissaan mennyt vastaamaan puhelimeen, ja samalla luki puhelinpöydällä olevaa nimilistaa, jossa oli miehen firmaan tehtyjä varauksia. Listassa oli nimi Antila, jonka sisko vahingossa sanoi nimekseen. Siinä vaiheessa kun häneltä petti pokka, ei ollut vielä edes tietoa, kuka toisessa päässä on. Onneksi se olin vain mie.

Kyllä tekstiviestit vaan on parasta mitä puhelimen saralla on ikuna keksitty!