Olin äitini luona käymässä, viivähdin pari päivää ja pois lähtiessäni kävin hautausmaalla isäni haudalle viemässä krysanteemin.

Kun kävelin autolleni, huomasin haudan, jossa oli erityisen kaunis muistokivi. Ei ristiä, vain etunimi ja syntymä- ja kuolinaika. Kivi oli pyöreäksi muotoiltu, ja vainajan tiedot oli kaiverrettu kiveen tehdyn sydämen päälle. Kivi lepäsi vanhemman hautakiven edessä, kuin sylissä. Haudassa lepäsi isä ja poika. Tajusin, että poika oli entinen koulukaverini.

Kävelin haudan luo, ja muutama sana siinä vaihdettiin nuoremman vainajan kanssa, olkoon hänen nimensä vaikka Pekka. Pekka oli minun luokallani koulussa, taidettiin olla samalla luokalla vain vuosi, mutta ystävystyttiin ja kuljettiin kaveruksina samoissa porukoissa. Sitten en enää kuullut Pekasta mitään, vain huhuja, ja lopulta en enää niitäkään.

Kunnes muutama vuosi sitten hän yllättäen otti yhteyttä. Aikaa edellisestä tapaamisestamme oli kulunut yli 30 vuotta, ja Pekalle oli sinä aikana tapahtunut paljon: oli väkivaltaa, rikoksia, viinaa, huumeita ja lopulta vankila, joka herätti hänet miettimään, tätäkö hän elämältään halusi. Pekka kouluttautui vankilasta päästyään ammattiinsa ja meni naimisiin, taisi ensimmäisen kerran elämässään harrastaakin jotain: tanssia, kalastusta, mottoripyöräilyä. Ensimmäisen yhteydenottonsa perään Pekka kirjoitti toiveen etten säikähtäisi tarinaa, koska hän on ihan mukava kaveri nykyään. Enhän mie säikähtänyt vaan vastasin Pekalle. Selviytymistarinahan tuo oli.

Nelisen vuotta pidettiin yhteyttä, ja tavattiinkin kerran Pekan ollessa täällä  kalastusreissulla. Toissa vuonna toukokuussa hän taas suunnitteli elokuuksi tänne suunnalle tuloa, ja ehdotti että tulee silloin käymään. Sain Pekan viimeisen viestin pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Viesti on tallessa, ja kun nyt luen sitä, tajuan että sen sanoma on kirjoitettu rivien väliin: en tiedä, jaksanko tämän sairauteni kanssa (Pekalla oli periytyvä sairaus, joka uhkasi viedä liikuntakyvyn, ja aiheutti kovia kipuja) enää kauaa. Pari viikkoa myöhemmin Pekka päätti oman käden kautta elämänsä.

En tavannut koskaan Pekan vaimoa, mutta mieleeni on jäänyt se, mitä Pekka kirjoitti hänestä: vaimo ymmärtää minua silloinkin kun en enää itsekään ymmärrä. Jos rakkautta on, tämän lähemmäs en voi sitä päästä.Joskus haluaisin tavata Pekan vaimon vain kertoakseni hänelle, miten kauniisti Pekka hänestä puhui.

Seisoin Pekan haudalla pitkään, ja lopulta sanoin, että hyvä kun sulla on nyt rauha ja ei tarvitse enää kärsiä kivuista. Sitten kävelin autolle, ja koko loppupäivän, vielä tänäänkin oloni on jotenkin omituinen: tunsin että oli tavattoman tärkeää löytää hauta, sattumalta, ja seistä siinä Pekan luona hetki. Siskoni sanoi tähän, että elämän aikana kohtaamilla ihmisillä voi olla suurempi merkitys kuin arvaammekaan. Ehkä Pekalla oli merkitys, jota en vielä kokonaisuudessaan edes tiedä. Ehkä minun tosiaan pitäisi ottaa Pekan vaimoon yhteyttä...

Kun seuraavan kerran menen hautausmaalle, vien Pekan kauniin muistokiven päälle ruusun kiitokseksi siitä että hän kuului elämääni pienen hetken.