Tänään leivoin kaksi kiloa torttutaikinaa tähtitortuiksi, sekä vähän pipareita. Piparit ei meillä tee kauppansa, mutta vähän piti leipoa, että sain jouluisen tuoksun kotiin.

Onko muilla sellaisia muistoja, jotka palaa mieleen aina tietyissä tilanteissa? Mulla on useitakin, ja yksi on muisto lapsuudesta ja torttuleivonnasta. Joka vuosi kun leivon, muistan tämän:

Asuttiin maalla. Siihen maailman aikaan torttujen leipominen oli melkein päivän urakka. Taikina (jota oli paljon!) tehtiin itse, äiti taisi tehdä sen edellisenä päivänä. Eikä valmista luumusosettakaan ollut, ainakin oma äitini keitti sen itse kuivatuista ja liotetuista luumuista. Taikina vietiin aina välillä ulos, jotta se pysyi kylmänä, samoin kuumat uunipellit vietiin jäähtymään, juoksulikkana toimin useinmiten minä. Ja sitten kaulittiin ja käännettiin ja kaulittiin, laitettiin luumusosetta, voideltiin, paistettiin, juoksutettiin taikinaa ja peltejä kylmään ja taas sisälle, ja taas kaulittiin...

Maalla juoksi usein koirat vapaina, ja meidänkin narttukoira sai olla pihapiirissä vapaana. Paitsi sen yhden  joulun aikaan; meidän Tessu oli tiiviisti sisätiloissa, koska sillä oli juoksut, ja parin kilometrin päässä olevan naapurin karhukoira kierteli usein himokkaan näköisenä pihassa.  Sinä aamuna, kun torttuja leivottiin, koiraa ei näkynyt.

Eikä hetken päästä näkynyt torttutaikinaakaan. Rakastunut uroskoira oli kuin olikin tullut pihaan, käynyt rappusilla, bongannut torttutaikinan ja vienyt saaliin mennessään. Syyllinen ehdittiin tunnistaa, kun se livisti karkuun loppuja taikinoita nieleksien. Äitini oli raivoissaan ja alkoi hautoa kostoa.

Tehtiin uudet tortut, vietettiin perinteinen joulu paketteineen ja pussukoineen. Rauha maassa.

Joulun jälkeen uroskoira palasi pihapiiriin. Äidillä oli suunnitelma valmiina. Paperipussiin laitettiin kuivia herneitä, koira houkuteltiin makkaran kanssa lähelle, sisko otti koiran kiinni ja piteli sitä niin kauan, että äiti sitoi hernepussin narulla koiran häntään. Sitten se päästettiin irti, vähän karjahdeltiin, jotta se sai hyvän alkuvauhdin. Ette muuten usko, miten kovaa koira juoksee, ja vielä ylämäkeä. Koira kuuli takaansa rapinaa, luuli että joku ajaa takaa, ja juoksi henkensä hädässä häntäänsä pakoon. Koira muisti hetkessä, missä koti on.

Homma perustui siihen, ettei kukaan tiennyt, mistä koira oli lähetetty kotiin hernepussi hännässään. Paitsi että ei se ihan niin mennyt. Pienessä kylässä kaikki tunsivat toisensa. Jonkin ajan kuluttua samaisen naapurin isäntä kiitteli äitiä koiran kotiin lähettämisestä. Äiti oli hätäpäissään ja kiireessä laittanut herneet joululahjapussiin. Pussin kyljessä luki:"Hyvää Joulua Hannelelle!"