Heippa vaan taas kaikille!

Enpä ole vähään aikaan muistanutkaan kertoa kuulumisiani. Ja tässä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Te varmaan ootte mammalta jo kuulleetkin, että me muutettiin. Mie muistan vielä oikein hyvin sen edellisen muuton, joten en mie paljoa hätkähtäny. Mie halusin tietää, missä on mun ruoka- ja vesikuppi, ja että saanko mie vielä nukkua mamman vieressä. Kun ne oli selvitetty, niin mie asetuin taloksi.

Oikeestaan täällä on mukavampi asua kuin siinä edellisessä, kun täällä ei kuulu niin paljoa haukuttavia ääniä porraskäytävästä. Ja mie voin taas lötkötellä sohvan selkänojalla ja katsella ulos ikkunasta. Siellä meneekin autoja, ja menee niin paljon, etten jaksa niitä kaikkia edes haukkua. Junakin menee aika läheltä taloa, mutta siihen mie jo totuin vanhassa kodissa. Eli ei mitään ongelmia sen suhteen.

Sen sijaan tapahtui ihan kumma asia, mie työstän sitä päässäni parhaillaan vieläkin. Maanantaiaamuna pissalenkin jälkeen menin kaikessa rauhassa aamunokosilleni, mutta kohta mamma ottikin hihnan ja sanoi, että mennään autoon. Mie ymmärrän sen sanan, ja menen auton viereen jo valmiiksi odottamaan. Pysähdyttiin yhden talon eteen, pääsin ulos autosta, ja  kiipesin portaat ylös ovelle, kunnes hoksasin, että ei olis pitänyt. Mamma ei päästänyt mua enää peruuttamaan, vaikka yritin. Mentiin lekurille, voi paska! 

Onneksi lekuri oli taas se sama tuttu, jota en niin kamalasti pelkää. Silti mua vapisutti siinä pöydällä ja läähätyttikin niin paljon, että lekuri pisti mun kuonon kii vähäksi aikaa, kun ei meinannut kuulla mun sydänääniä. Sitten se sanoi mammalle, että kaikki on kunnossa, kysyi vielä että oonko oksennellut tai ripuloinut. Enhän mie oksentele just ikinä, joten ajattelin, että nyt pääsinkin helpolla. Sitten tuntui nipistys kankussa, mutta mietin, että rokotushan se taas oli.  Lekuri sanoi, että menkää vähäksi aikaa odottelemaan.. odottelemaan? Mitä? Ei me lähdettykään kotiin, vaan istuttiin uudelleen odotushuoneeseen.

Yritin tarkkailla toisia koiria, mutta jotenkin alkoi huippaamaan. Sitkeästi ajattelin, että en nuku, en nuku, en nuku, mutta sitten päätin hieman levähtää ja menin makuulle. Äänet sumeni, ja viimeksi kuulin sanovani mammalle "hau", ja senkin kuulin, että mulle naurettiin, mutta sitten meni taju.

Kun heräsin, naamani edessä oli lekuri, muttei mammaa missään Mie vähän hätäännyin, mutta hoitaja vakuutti, että kyllä se tulee kohta. Sitten mie kuulin tutun äänen ja mut vietiin mamman luo. Jalat tuntui ihan veteliltä, ja istahdin pari kertaa käytävälle, mutta pääsin mamman luo. Ja se rontti vain kysyi iloisesti, että hyvinkö nukutti. Tätä mie just nyt koiranaivoillani työstän. Mitä tapahtui? Miksi? Lekuri tuli siihen ja sanoi, että kaikki saatiin putsattua, ei poistoja (mitä HITTOA ne suunnitteli multa poistavansa?? ) ja että kipulääke on annettu. Mitä mulle tehtiin, sanokaa nyt?

Nukutti niin kovasti vielä kotonakin, tai jo autossa niin että mamma kantoi mut sisälle. Seuraavana päivänä olo oli jo muuten normaali, mutta mamma antoi mulle purkista pehmeää ruokaa, ei papuja (no jotain kivaa tämä sentään sai aikaan, tykkään purkkiruoasta). Kyllä pisti taas miettimään, onko koiralla mitään oikeuksia tai ihmis... siis tarkoitan koiranarvoa?

Mutta on mulle tapahtunut oikein iloinenkin asia. Mie sain taas lapsen. Ja mie kovin mielelläni esittelen sen, kuka vaan haluaa sen nähdä. Synnytin tällaisen pennun, olen oikein ylpeä siitä. 

 
Mie hoidan sitä yötäpäivää, viime yönä kolme kertaa kannoin sen sänkyyn, ja kolme kertaa sängystä pois ja tein sille aina uuden pesän mamman sängyn alle (se mulkoilee mua pahasti, kun tätä kerron, miksi?)

Mutta eikö ole kaunis lapsi taas?

Tänä aamuna säikähdin ihan hirveästi. Tajusin, että pentu ei liiku eikä hengitä! Mie otin sen suuhuni ja kannoin lattialle ja tökin siihen kuonolla hellästi vauhtia. Ei se liikkunut. Kannoin toiseen paikkaan ja taas työnsin sitä; ei elonmerkkejä. Kävin uikuttamassa ja huutamassa hätääni mammalle, ja se nauroi mulle ja sanoi, että oon ihan hölmö sen pentuni kanssa. Ei auttanut! Ei elvyttänyt! Ei mitään myötätuntoa edes!  Lopulta mie päätin, että en pentua sille anna. Nyt pidän sen suussani tai leukani alla koko ajan. Mie sentään olen kunnon äiti ja huoltaja, toisin kuin tuo mun mammani.

Näin on!